Muut ihmiset ovat meille kuin peilejä, joista heijastumme. Sanotaan, että toisen ihmisen peilistä voimme nähdä itsemme. Olen tullut siihen tulokseen, että tuo on vain osa totuutta. Yritän kertoa, mitä nyt asiasta mietin.

Ajattelen, että itse olen valo diskopalloni sisällä. Tiedänkö, millainen valoni on? Koska olen valopalloni sisällä, en näe, miltä näytän. Siksi tarvitsen peilejä, jotta voin nähdä, millaisena heijastun. Koska olen värikäs diskopallo, minussa itsessäni on monia värejä. Heijastan niitä toisiin. Myös katson maailmaa omien värieni läpi ja tästä johtuu se, että voin nähdä oman heijastumani väärin. Samoin minuun tulee heijastumia toisista palloista ja siitä johtuu, että minut voidaan nähdä – ainakin ajoittain – toisen heijastuman vuoksi erilaisena kuin todella olen.

Jos palloani katsoo kauempaa, siinä voi nähdä jonkin päävärin. Näkee, miten valoni kirkastuu tai himmenee sen mukaan, miten paljon minussa on virtaa. Lähempää voi nähdä, miten eri palaseni kirkastuvat, himmenevät tai jopa sammuvat. Lähempää näkee myös, miten monenlaisia värejä minussa on, onko mukana kirkkaita, värittömiä laseja ja mikä väri on vallitseva ja mitkä ovat muuttuvia. Ovatko kaikki värit mukana!

Jos katson muita värillisen pintani läpi, muuttuvat muiden värit omissa silmissäni. Omakin valoni heijastuu tämän pinnan vääristämänä. Voin luulla heijastavani valoani lempeänä vaaleanpunaisena, mutta todellisuudessa muut voivat nähdä minut vaikkapa harmaana. Riippuu myös siitä, millaisen väripinnan läpi minua katsovat. Vasta jos katson muita sen kirkkaan ja puhtaan pintani kautta, voin nähdä muiden oikeat värit. Siis ne värit, joita he heijastavat minua kohti. Yksi niistä väreistä on oma todellinen heijastukseni. Siitä näen, heijastanko iloa, kiukkua, pelkoa jne.

Toisen oma valo vaikuttaa kuitenkin siihen kuvaan, jonka toisen pinnassa näen. Jos heijastan iloa ja toinen katsoo maailmaa surun läpi, syntyvä heijastus ei ole pelkkää iloa. Vasta lähempää voi erottaa, onko heijastuksessa mukana toisen oman värin vaikutus. Jos joku soittaa minulle saatuani suruviestin, en varmaankaan osallistu soittajan riemuun omasta onnistumisestaan yhtä iloisesti kuin jos olisin ennen soittoa saanut ilosanoman.

Jos katson maailmaa epäluulon peilini läpi, näyttää kaikki epäilyttävältä. Rakastumisen lasin läpi kaikki näyttää suurenmoiselta.

Voin yrittää esittää muuta kuin olen, esimerkiksi lämminhenkistä ja välittävää. Jos en sitä todellisuudessa ole, se kyllä paljastuu pinnaltani. Aito väri tulee kyllä esiin, vaikka en sitä tajua. Mitä vähemmän yritän vaikuttaa väreihini, sitä aidompi olen, sitä kirkkaampana loistan.

Joskus löytää sellaisen diskopallon, joka heijastaa minulle päin väriä, josta pidän. Sen ei tarvitse olla oma värini. Jos käy hyvin, toinenkin pitää minun väristäni. Silloin voimme kohdata yhteisellä valosillallamme. Silloin meidän molempien maailma paranee ja heijastamme yhdessä kaunista valoa maailmaan. Näitä valosiltoja voi syntyä hyvinkin erilaisten toisten diskopallojen kanssa. Jos valojemme kohtaamisesta syntyy kaunis valokaari, ystävyytemme voi kukoistaa. Jos väriemme yhdistelmä on synkkä musta tai apeuden harmaa, suhteemme ei ehkä toimi, ellemme rakasta juuri näitä värejä kumpikin.

Tiedän eri aikoina heijastaneeni erilaisia värejä. LUULEN värieni muuttuneen vuosien ja vuosikymmenten myötä, kun olen tietoisesti tutkinut omia asenteitani, ennakkoluulojani, varjojani, käsityksiäni, tunteitani ja elämää yleensäkin. Olen yrittänyt siirtyä sen kirkkaan valopeilini luo nähdäkseni paremmin. Olen sen myötä oppinut näkemään muiden valot kauniimpina. Minuun kohdistuu nykyään enimmäkseen hyvin kauniita, miellyttäviä valoja, joista nautin kovasti. Monet muutkin valot ovat kirkastuneet ja puhdistuneet. Puhtaissa, kirkkaissa ja värikkäissä valoissa on hyvä elää. Monivärinen maailma on kaunis.