Mikä on sinun äidinkielesi? Onko se suomenkieli vai savo vai jotain muuta?

Minun äidinkieleni on varsinaissuomalainen murre. Ihana. Joidenkin mielestä kamala. Mutta se on oma ja rakas. Sen olen oppinut varhaislapsuudessani. Nyt en käytä sitä arkielämässä, koska ympäristölleni se on vieras, ja tuntuisi oudolta alkaa puhua sitä siellä, missä sitä ei ymmärretä. Vei pitkän aikaa tajuta, että oikeasti muut eivät aina ymmärrä murrettani. Vaikka se ei ole Rauman giält, mikä ei ole helppoa minullekaan.

Äidinkielellä opin puhumaan. Yleiskieltä opin kirjoittamaan. En siis osaa kirjoittaa äidinkieltäni niin, että se kuulostaisi oikealta. Kirjaimin ei voi ilmaista äänenpainoja eikä puolitoistakertaisia konsonantteja eikä montaa muutakaan asiaa.

Murre voi olla hyvinkin paikallista. Keskikoulussa meitä oli useasta kunnasta. Puheesta tunnisti, mistä puhuja oli kotoisin. Laitilasta ei ollut ketään, mutta heidät tunnistaa ehkä vieläkin sanasta ’lainkka’, mikä tarkoittaa ollenkaan. ’Ei ol satanu laikka täl viikol’. Kirjoitettuna ja luettuna ei kuulosta ollenkaan samalta kuin lausuttuna.

Lapsuuden kotiini palatessani puhuin aina omaa murrettani niin, että noustuani autosta puhuin ”äidinkieltäni” ja kun lähdin paluumatkalle, puheeni palasi pääkaupungin murteen kaltaiseksi. Näin tapahtuu vieläkin, vaikka yhä vähemmän on niitä, jotka puhuvat äidinkieltäni puhtaasti, sillä yleiskieli yleistyy sielläkin. On kuitenkin virkistäviä poikkeuksia. Oman äidinkielen puhuminen tuntuu tosi hyvältä. Täällä Espoossa en ole ’mamu’, minua ei syrjitä, mutta olen ’esmu’ kieleni vuoksi. Ja yhteisten pitkän ajan muistojen puuttumisen vuoksi. Vastahan olen asunut täällä vain vähän yli neljännesvuosisadan.

Tyttäreni tunnistaa puheestani, jos olen puhunut äidinkieltäni vähän aiemmin. Itse en huomaa eroa puheessani, mutta jokin painotus tai sana paljastaa asian minut hyvin tuntevalle.

Olen tietoisesti pyrkinyt eroon äidinkieleni kielioppipiirteestä, joka aiheuttaa väärinkäsityksiä. Tämä ominaisuus on virkkeen aloittaminen sivulauseella. Päälause tulee sitten, kun ehtii. ’Viime aikoina on satanut ja rapaa tulee lasten jaloissa sisään, enkä saa siivottua, kun minä olen nyt vuodepotilaana korkean kuumeen vuoksi.’ En nyt keksi parempaakaan esimerkkiä, mutta asia selvinnee tästäkin. Toinen vastaava on kysymyslauseen aloittaminen EI-sanalla. ’Ei sunkka hän ny ol koton?’, mikä tarkoittaa ihan vain ’onko hän kotona’. Siihen ei liity mitään epäilyä, vaikka äidinkieltäni osaamattomasta siltä tuntuukin.

Ymmärrän oikein hyvin maahanmuuttajia, kun haluavat puhua omaa kieltään Suomessa. Se tuntuu hyvältä varsinkin, kun on ikävä kotimaahan. Ymmärtävät varmasti sen, että kieltä pitäisi opiskella, mutta ellei ole työtä ja päivät kuluvat saman kielisten kanssa, on ihanaa saada edes puhua niin, että tulee ymmärretyksi. Sama äidinkieli yhdistää tunnetasollakin.

Maahanmuuttajat ovat tavallaan samassa asemassa kuin minä olin lähtiessäni kotiseudulta muille murrealueille. Jouduin opettelemaan uuden ”kielen” ja hylkäämään omani. Mittakaava on tietysti aivan eri. Ymmärrän heitä oikein hyvin. Samassa veneessä ollaan. Tai he ovat nyt ja minä hyppäsin jo rannalle. Ajattelen yleiskielellä. Ajattelussa huomaa muutoksen. Ruotsissa työskennellessäni huomasin kerran työstä palatessani ajattelevani ruotsiksi. Se oli itselleni hurja huomio. Osoitti kotoutumisen asteeni.