Tämä tarina liittyy vanhempieni elämään kauan sitten. Kyse on siemenistä.
Vanhempani olivat syntyneet Varsinais-Suomessa samassa kunnassa. Avioituivat ja asettuivat asumaan isäni lapsuudenkotiin, missä isännyyttä hoiti hänen veljensä. Sieltä mieli paloi edemmäksi ja niin he ostivat talon Kemiön kunnasta.
Isäni oli nuoruudessaan ollut maatalousharjoittelijana Tanskassa ja oppinut siellä jonkin verran kieltä. Luuli sillä selviävänsä Kemiössäkin. Ei se niin helppoa ollut. Tanska ja Kemiön ruotsinkieli eroavat toisistaan, eikä isäni kielitaito ollut tietenkään puolen vuoden kokemuksella muutoinkaan järin hyvä.
Äitini puhui vain kotipaikkakunnan murretta ja Suomen kieltä. Aika pian selvisi, että ratkaisu ei ollut hyvä. Paikallisiin ei niin vain saanut yhteyttä eikä ystävyyssuhteita muodostunut. Nuoria kun oltiin ja lapset alle kouluikäisiä, keskinäinen kiintymys ja mukana muuttaneet suomenkieliset palkolliset auttoivat sopeutumaan. Jonkin aikaa.
Myöhemmin kysyin isältäni, mikä oli aiheuttanut hänen ja äitini väliset kiistat. Hän kertoi, että ensimmäinen ja vakava riita aiheutui siemenistä. Siitä alkoivat epäsovun vuodet.
Isäni oli keväällä mennyt ostamaan kaupasta lantun siemeniä. Ei tainnut muistaa mitä lanttu on ruotsiksi ja sitä paitsi taisi pyytää juuriskan siemeniä. Lantut olivat siihen aikaan kotipaikkakunnallani juuriskoita. Ei sitä kemiöläinen siemenkauppias ymmärtänyt. Vaan eipä hätää. Näkyi mustia pieniä siemeniä. Niitä isä osti ja ne kylvettiin peltoon. Kaikki hyvin. Toistaiseksi.
Kesällä jo selvisi, että kauppa ei ollut ollut toivotunlainen. Nauriita sieltä puski maasta. Nauriin ja lantun siemenet ovat saman näköisiä. Kokoero on ainoa erottava tekijä. Siinä oli ostoksilla kävijä saanut kuulla kunniansa.
Luulenpa, että kieliongelma oli suurempi tekijä kuin onnettomasti päättynyt juuresten viljely, kun vanhempani seuraavana vuonna muuttivat takaisin suomenkieliselle seudulle.
Minä ostan nauriit ja lantut valmiina kaupasta. En siis erehdy – siinä asiassa.
