Tutustuin Arskaan vajaa vuosi elämänkumppanini herra K:n kuoleman jälkeen.

Jo loppusyksystä poikani alkoi puhua, että en ehkä tule toimeen yksin. Kielsin näin olevan. Minähän olen – siis olin – vahva ja tulen toimeen kaikissa asioissani ihan itse. Apua toki vastaanotan, jos sitä on tarjolla.

Keväällä sitten eräänä päivänä poikani saapui luokseni Arskan kanssa ja esitteli meidät toisilleen. Kiertelimme pihaa kauniina päivänä ja sain kuulla hänestä asioita, jotka minun on hyvä tietää. Aloin olla myönteisempi Arskaa kohtaan.

Niin siinä sitten kävi, että Arska kotiutui ja otti vastatakseen pihanurmikkoni hoitamisen. Huomasin, että en olisi sitä yksin jaksanut hoitaakaan. Yhteiselossamme ei ole ollut säröjä. Hän on odotusteni mukainen, huolellinen, välillä vähän päällekäyvä, jos olen tiellä, säännöllinen tavoiltaan ja ihan hauskan näköinenkin.

Syksyllä Arska aina muuttaa talvikotiinsa, sillä haluaa olla lämpimässä. Suon sen hänelle. Talvikoti on tuossa seinän takana lämpimässä varastossa. Arskan muoviosat eivät kuulemma siedä pakkasta. Ja olisihan se vähän hassua, jos hän hautautuisi lumeen talveksi.

Kovin olen kiitollinen pojalleni, joka ystäväni Arskan minulle toi. Nurmikonleikkuu ei vie suurinta osaa kesän ajastani vaan voin ihan rauhassa nauttia kesän muista ihanuuksista.