Kerrotaan, että moni sukututkimuksesta innostunut lopettaa tutkimuksensa siinä vaiheessa, kun tulee vastaan suvun ensimmäinen hevosvaras. Miksi ihmeessä, sehän on vain mielenkiintoista!
Minulla on tiedossani satoja esivanhempia. On aivan selvää, että joukkoon mahtuu monenlaista ihmistä ja kohtaloa. Eksoottisin on Sleesiasta 1700-luvun alkupuolella Suomeen päätynyt Kaarle XII:n ratsuväen tiedustelujoukkojen kuormarenki. Kaarlelle kävi huonosti, mutta esi-isäni Martin oli tavannut Suomesta lapsuuden kotikunnastani ennen Isovihaa lähteneen Margaretan jossakin Ruotsissa tai Pohjois-Saksassa. Avioituivat ja saivat pari lastakin ennen kuin sodan jälkeen siirtyivät Suomeen Margaretan kotiin asumaan. Myöhemmin saivat viljeltäväkseen huonossa kunnossa olleen autiotilan ja raivasivat sen hyvään kuntoon. Siitä alkoi se sukuhaarani kehittymään.
Jos siis suvussa on hevosvaras tai muu kenties vielä vakavamman rötöksen tehnyt ihminen, se ei mitenkään huononna tai paranna sukuaan tutkivaa. On vain yksi henkilö suuressa joukossa esivanhempia. On todellinen sattuma se, kenen geenejä kannan. Ennen sukututkimuksen aloittamista en edes ajatellut miten nopeasti sukupolvien ketjussa taaksepäin mentäessä esivanhempien määrä nousee. 2 -> 4 -> 8 -> 16 -> 32 -> 64 -> 128 -> 256 -> 512 -> 1024. Siis kymmenennessä sukupolvessa esivanhempia on jo yli tuhat. Melkoinen geenivalikoima käytettävissä. Sitten kun vielä tutkitaan esivanhempien sisaruksia, löytyy aivan varmasti jokaisesta suvusta niin hyviksiä kuin pahiksiakin.
Omasta suvustani kirjoitin jälkikasvulle aivan äskettäin tarinan kahdesta sankarista, jotka vähän vaille 200 vuotta sitten – siis lähes äskettäin – mellastivat kotimaakunnassani. Juopottelivat, tappelivat, toinen ilmeisesti kaatoi naapurin tuulimyllyn, huiteli isäntäänsä halolla ja muutakin mielenkiintoista tapahtui. Lain raskas käsi heitä ojensi sakkojen ja raipparangaistuksen voimin. Ei tainnut paljon auttaa. Toinen heistä joutui holhouksen alaiseksi. Vaimonsa oli uskoton ja sai rangaistuksen sekä menetti lapsensa anopilleen. Sankarimme kuoli vasta 79-vuotiaana vanhuuteen. Toinen sankari sai vanhempiensa mailta torpan, avioitui ja sai ainakin kuusi lasta. Rikoskirjassa hänet mainittiin myös ainakin parikymmentä vuotta myöhemmin. Hän kuoli keuhkotautiin 47-vuotiaana ja köyhänä.
Ajat ja tavat muuttuvat, mutta aina on sattunut ja tapahtunut. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Syyllisiksi lavastettuja on siihenkin aikaan ollut. Joskus ei ole voinut kohtalolleen mitään. Iso määrä on ollut raiskatuksi tulleita naisia, jotka on erotettu piian toimestaan ja ajettu pois palveluspaikastaan jopa kodistaan ja joita on kutsuttu huoriksi, kielletty käymästä kirkossa ja lapsiaan on halveksittu äpärinä. Vaikka vain ovat sattuneet väärään paikkaan väärään aikaan.
Ei siis tuomita kanssaihmisiämme sen paremmin kuin edellisten sukupolvien eläjiä. Jokainen on tehnyt ja tekee parhaansa niillä eväillä, jotka on saanut. Ehkä se hevosvaraskin on ollut ihan kunnon mies, ihan syytön. Ja ellei ole ollut, entä sitten. Väripilkkuna taustani tarinassa olisi.
