Olemme erilaisia. Reagoimme hyvin eri tavoin asioihin. Surunkin jokainen kokee omalla tavallaan. Oman kokemukseni mukaan surulla on myös fyysisiä oireita. Enkä puhu nyt pelkästään itkemisestä. Yksi itkee lohduttomasti ja toinen patoaa surun sisälleen. On myös muuta.

Elämänkumppanini kuolemasta on nyt aikaa viisi vuotta ja 2 kuukautta, sisareni lähdöstä 1,5 kuukautta. Koen ne osin samalla tavoin ja osin eri lailla. Tänä aamuna havahduin miettimään asiaa.

Elämänkumppanini kuoleman jälkeen luultavasti parisen viikkoa meni niin, että valvoin kaksi yötä ja nukuin kolmannen. Kuolema oli tullut vain kuukauden kuluttua siitä, kun saimme diagnoosin. En ollut mitenkään voinut valmistautua tulevaan. Ei hänkään.

Söin kun muistin. Pysyttelin kotona sisätiloissa. En halunnut tavata ketään ulkopuolista pitkään aikaan. Ei tullut mieleenikään lähteä konsertteihin, elokuviin tms. Kerran eräs tuttuni oli pyytänyt minua tuomaan itselleen tavaran, jota tarvitsi. Sovimme, että vien sen hänelle paikkaan, missä kokoontui useita muitakin tuttujani. Kun lähestyin tuota paikkaa, sain lähes pakokauhun. Hoidettuani asian melkein juoksin pois. En vain pystynyt kohtaamaan muita. Halusin olla yksin. Vain kaikkein lähimpien seurassa minun oli hyvä olla. Niiden, joita sama suru kosketti. Tätä jatkui usean kuukauden ajan.

Sitten vähitellen aloin palata normaaliin olotilaani. Hitaasti mutta vääjäämättä. Kirkon sururyhmästä oli paljon apua. Korona hiljensi kanssakäymiset ja se sopi minulle. Suru ei poistu, mutta sen kanssa oppii elämään. Noita sanoja olen käyttänyt puhuessani asiasta muille.

Sisareni kuolemaan olin valmistautunut jo kauan. Arvelin jo noin 4-5 kuukautta aiemmin lähtiessäni häntä tapaamasta, että ehkä emme enää tapaa tässä elämässä. Hän sinnitteli vielä yllättävän kauan. Tuntui hyvältä, että pystyimme keskustelemaan melkein loppuun saakka. Sitten hän lähti hiljaa ja kauniisti. Kaikki oli tullut valmiiksi. Mitään ei jäänyt kesken. Kumpikin meistä tiesi, miten tärkeitä ja rakkaita olimme olleet toisillemme.

Tälläkin kertaa nukkumiseni muuttui. Aluksi valvoin paljon. Harvemmin kokonaisia öitä. Näin unia sen aikaa, minkä nukuin. Unissa ei tuntunut olevan mitään ”järkeä”. sillä niissä sekoittuivat keskenään toisiinsa täysin kuulumattomat asiat. Ne olivat kuin yhtä kaaosta. Ei kuitenkaan painajaisia. Havahtuessani peite löytyi milloin lattialta, milloin poikittain tai muutoin sieltä, missä sen ei kuulunut olla. Yllä saatoin valvoa monta tuntia ennen kuin taas sain unta.

Samanlainen yksin olemisen tarve minulla on tälläkin kertaa. Lähimpiäni ja luotetuimpiani tapaan tai viestin heidän kanssaan. Se tuntuu hyvältä. En osaa ajatella lähteväni kotoa muualle kuin pakollisiin kauppareissuihin yms. Vähän aikaa sitten näin mainoksen konsertista, mihin teki mieleni mennä. Avasin netistä lippumyymälän sivun ja totesin, että en pysty menemään. Väsymys ja haluttomuus toimia on vallitseva olotila. Jonkinlainen jarru on ollut päällä kaikessa tekemisessäni. Onneksi olen eläkkeellä, niin voi rauhassa antaa ”oireitteni” olla ja potea ne pois. Tiedän jo kokemuksesta, että ne pysyvät aikansa ja kun olen valmis, tilanne helpottaa.

Kaksi yötä aiemmin nukuin jo kohtuullisen hyvin, viime yönä hämmästyttävän pitkään ja rauhallisesti. Aamulla havahtuessani totesin oloni levänneeksi. Nautinnollisesti avasin toisen silmäni –  nähdäkseni onko jo valoisaa. Sitten toinenkin silmä. Tunsin itseni tarmokkaaksi. Olotila on aivan toinen kuin aiemmin. Olin aiemmin television kanavia selatessani nähnyt pätkän Teema-kanavan jumppaohjelmasta kykenemättä osallistumaan siihen. Tänään jumppasin ilolla.

Onko siis surun kausi ohi oireiden osalta. Ei ole. Tiedän jo, että suru tulee aaltoina. Välillä tulee suuri aalto, mikä lähes hukuttaa. Sitten pienempiä. Aaltoilu hiljenee vähitellen ja niille ilmestyy auringon kimallusta. Kauniit muistot ja ilo siitä, että oli yhteinen aika ja sen kokemukset, voittaa. Elämä jatkuu muiden asioiden noustessa pinnalle. Ilonkin.