Kirjoitin ajonopeuksista juuri äskettäin. Liikenteeseen liittyy paljon muutakin. Sapen saa kyllä kiehumaan, jos kaikesta ottaa pulttia.

Suuntavilkun käyttö minua harmittaa välillä. Ei siis käyttö vaan käyttämättä jättäminen. Olen useamman kerran seissyt autollani kolmion takana vilkkaasti liikennöidyn tien varrella odottamassa omaa vuoroani. Silloin tällöin käy niin, että vasemmalta tuleva auto kääntyykin juuri sille tielle, jolla olen – näyttämättä suuntavilkkua. Jos olisi näyttänyt ja vieläpä hyvissä ajoin, olisin päässyt sujuvasti liikenteen sekaan. Nyt piti jäädä taas odottamaan. Tuhman sanan paikka!

Jalankulkijana myös kaipaan vilkun käyttöä. Kun odotan suojatien reunassa yli pääsemistä, todella toivon, että tulossa oleva auto laittaisi suuntavilkun päälle ajoissa, kun on kääntymässä pois kadulta ennen suojatietäni. Olisi enemmän aikaa ennen seuraavan auton tuloa. Pitäisihän sen auton sääntöjen mukaan pysähtyä, kun näkee minut odottamassa, mutta siitä ei ole aina takeita, joten varmistan turvallisen ylityksen.

Suuntavilkun tarvetta ei poista se, että kääntyville on oma kaista. Eihän jalankulkija välttämättä tunne asiaa. Entä sitten liikenneympyrästä poistuttaessa? Voiko jalankulkija luottaa siihen, että vilkuttamaton auto ei käänny hänen suuntaansa? Vaikka liikennesäännöt ovat muuttuneet jalankulkijaa suosivammiksi, eivät kaikki vielä osaa niitä noudattaa. Ja ympyrään tuloa odottavat autot myös tarvitsisivat kääntyvältä merkinannon.

Aikani manailin näitä, jotka jättivät suuntavilkun käyttämättä aiheuttaen minulle harmia. Sitten niin tapahtui minulle itselleni, kun en ollut valppaana. Se on auttanut. Nyt ajattelen, että ”tällä kertaa vain unohti, muulloin varmasti käyttää”. Myönteinen ajattelu kantaa hedelmää. Liikenteessäkin. En tuhlaa enää adrenaliiniani turhaan.

Oma lajinsa autoilijoita ovat ne, jotka ”opettavat” toisia. Onneksi niitä en ole enää juurikaan tavannut. Takavuosina heitä näin enemmän. Tietysti vähempi aika ratin takana myös vaikuttaa.

Oli niitä, jotka ajavat melkein kiinni takapuskuriin ja kenties vilkuttavat valoja. Silloinkin, kun ohittamiseen olisi mahdollisuus. Oli niitä, jotka ohittivat ja sitten jarruttivat ja ajoivat vähän aikaa hyvin hitaasti edessä ennen kuin kaasuttivat jättäen jälkeensä pakokaasuvanan ja minut huvittuneena. Annan toisten ajaa tavallaan ja itse ajan tavallani. Kaikki me mahdumme liikenteen sekaan, kun olemme joustavia. Pääkaupunkiseudulla toimii hyvin ns. vetoketjuajo liittymissä. Muissa kaupungeissa sitä vasta harjoitellaan. Ainakin oman kokemukseni mukaan.

Kaistanvaihtajat enemmän huolestuttavat kuin suututtavat. Vähän aikaa sitten huomasin kaistanvaihtajan, joka pieniin väleihin kiilaten yritti edetä nopeammin kuin muut. Parin kilometrin jälkeen seisoin omalla kaistallani tuon auton vieressä. Miten paljon vaaratilanteita ihan turhaan.

Erityisesti liikenteessä kannattaa olla provosoitumatta. Annetaan muiden hölmöillä, jos haluavat. Oma rauha oman ratin takana on paras turvallisuuden tae.

Vuosia sitten luin jutun, jossa eräs henkilö kertoi myönteisen ajattelun helpottaneen elämäänsä. Hän tuli aina surulliseksi kuullessaan ambulanssin äänen. Jäi miettimään sitä, mitä oli ehkä tapahtunut ja pelkäsi tietysti jotakin hirveää onnettomuutta. Oli sitten onnistunut muuttamaan ajatteluaan niin, että varmaan siinä ambulanssissa joku oli menossa synnyttämään. Ihan kiva asia. Se oli hyvä esimerkki minulle. Kun nyt näen liikenteessä kaahaavan auton, ajattelen, että siinä on kiire synnyttämään. Annan sovulla tietä. Enkä hermostu. Aja hiljaa myös tuleva isi tai ainakin varovasti – toivon.