”Meillä on vain yksi sääntö ja se on: ei ole sääntöjä”. Näin olen kiteyttänyt elämänkumppanini Herra K:n ja minun yhteiselon oleellisimman asian. Voiko se toimia käytännössä? Kyllä voi, mutta itsestään selvää se ei ole.

Tapasimme aikuisuudessa, kun kummallakin oli jo aikuisia lapsia. Olimme siis ehtineet opetella elämää ja oppia siitä melkoisen paljon. Saatoimme aloittaa suhteemme täysin puhtaalta pöydältä ja pahimmat särmät olivat hioutuneet. Hyvin tärkeää oli se, että kummankin perheet olivat hyväksyneet meidät täysin ilman vastustusta.

Muistan ajatelleeni alkuvaiheessa, että tuon miehen kanssa minun on uskallettava enemmän kuin koskaan ennen. En arvannutkaan miten oikeassa olin. Näennäisestä rohkeudestani huolimatta olin aina ollut hyvinkin arka. Ehkä sitä peittääkseni yritin esittää joskus päinvastaista. Ja olihan elämä opettanut, etten arkuudella pääse pitkälle. 

Opettelimme rauhassa tuntemaan toisiamme. Alkuvaiheessa ihmettelin, kun hän yleensä valitsi kanssani saman ruoka-annoksen ollessamme ulkona syömässä. Erään kerran pyysin häntä menemään edelläni, kun aterioimme huoltoaseman kahviossa. Yllätyksekseni hän valitsi juuri saman annoksen kuin itsekin olin ajatellut. Eli hän teki kyllä oman valintansa. Se vain sattui olemaan sama kuin minun. Muutoinkin makumme olivat hyvin samanlaiset, mikä helpotti tavattomasti yhteiselämää.

Siitä mitä tuleman piti, sain hyvän esimerkin, kun teimme ensimmäisen yhteisen laivamatkamme. Se suuntautui Pietariin. Hän huomasi ilmoituksen lehdessä torstaina ja jo lauantaina olimme laivassa. Nopeat käänteet leimasivat yhteiselämäämme. Liika suunnittelu vain lukitsee ja estää luovuuden. Toki suunnittelimme matkojamme, mutta sitouduimme niihin vain, jos todella halusimme mennä johonkin kohteeseen. Erään kerran Herra K sanoi minulle, ettei hän enää uskalla ehdottaa minulle mitään matkaa, kun aina sanon juu. Mutta hän löysi aina minuakin kiinnostavat kohteet. Minkäs sille voi.

Kun hän neljän vuoden kuluttua muutti luokseni, olimme tutustuneet toisiimme siinä määrin, ettei suurempia yllätyksiä enää tullut. Tärkeää oli avoimuus ja se, että kummallakin oli vapaus lähteä tapaamaan ystäviään ja harrastaa omia harrastuksiaan ihan itse ja yksin. Oli myös oikeus palata hyvillä mielin. Siihen liittyy tietysti vastuu omasta käytöksestä. Kun tietää olevansa vapaa tekemään aivan mitä haluaa, ei halua tehdä mitään, mikä loukkaisi tai satuttaisi toista. Silloin kun suhde on kunnossa.

Jo aikaisemmin olin luopunut säännöllisistä siivouspäivistä. Siivosin silloin, kun siihen oli tarve. Tuosta muutoksesta minun on kiittäminen Birgitiä, joka sanoi siivoavansa keskiviikkoisin. Nykyään kuulemma tiistaisin. Ei siis ollut PAKKO siivota perjantaisin tai lauantaisin. Saatoimme lähteä lettukahville Hakaniemen torille, kun oli kaunis ilma ja kun teki mieli, vaikka olimme edellisenä päivänä suunnitelleet muuta.

Yksi esimerkki säännöttömyydestä olivat meidän ajomatkamme mennessämme tapaamaan kauempana asuvia ystäviämme. Harvoin ajoimme suorinta tietä, vaan poikkesimme matkalla katsomaan jotakin meitä kiinnostavaa tai vain nähdäksemme seudun, missä emme olleet aikaisemmin käyneet. Joskus sattui, että heräsin yöllä ja huomasin hänen olevan hereillä. Silloin saatoimme keittää teet tai kaakaot keskellä yötä ja ehkä jäädä juttelemaan.

Ruokaa laittoi meistä se, kumpi ehti tai kun toisella oli menossa jotakin kiinnostavampaa. Hän hyvin usein. Minä käyttelin meillä vasaraa ja ruuvimeisseliä. Yhdessä maalasimme mökkini ulkoseinät. Työnjaossa oli luovuutta ja omien taipumusten käyttämistä. Ei mitään perinteistä nais- tai miesmallia. Espanjassa asuessamme hän vaati saada tiskata aina astiat. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan. Kotona oli tiskikone.

Sääntöjen puuttuminen oli elämämme suola. Kun muutoinkin tunsimme olevamme vapaita liitossamme, myös vapaus yhdessä elää niin kuin halusimme, ilman pakottavia rutiineja tai kiveen hakattuja suunnitelmia, tuntui hyvältä. Toki elimme ihan normaalia elämää ja enimmäkseen noudatimme tiettyjä rutiineja, mutta tunne siitä, että ei ollut mitään kahleita, tuntui kummastakin hyvältä. Ihan elintärkeältä.

Kuvassa naiselliset työkaluni erään urakan tuumaustauolla