Elettiin edellisen vuosituhannen viimeistä vuotta. Olin eronnut muutamia vuosia aiemmin ja opettelin elämää itsekseni. En osannut muuta kuin käydä töissä. Työni kiinnosti minua ja pidin työtovereistani. Iltaisin en keksinyt muuta kuin mennä kotiin, syödä, katsoa televisiota ja mennä nukkumaan.
Syksyllä halusin vähentää työntekoa ja keksin selata työväenopiston kurssiluetteloa. Huomioni kiinnitti Unet ja luovuus -kurssi, josta ilmoitettiin matematiikan osastossa. Yhdistelmä oli sen verran erikoinen, että päätin valita sen. Siitä alkoi vähittäinen avautumiseni ulkomaailmalle.
Tammikuussa eräs ystäväni houkutteli minut ja neljä muuta naista Voi Hyvin -lehden lukijamatkalle Lappiin hiihtämään. Mikä nautinto oli hiihtää kaamosajan valaistuksessa, enimmäkseen yksikseen kaikessa rauhassa ja ihailla Lapin talven kauneutta. Kun sama lehti järjesti patikkamatkan Pallastunturille kesäkuun puolivälissä, ilmoittauduin heti mukaan. Kerroinpa vielä, että matkustan omalla autolla ja kyytiini voi tulla. Minuun otti yhteyttä kaksi naista ja päätimme matkata kolmisin. Ei minun vaan Marjutin autolla, joka kanssamme matkasi junalla Kolariin saakka.
Perillä majoituimme kahden hengen huoneisiin ja jokaiselle oli jo valittu huonekaveri. Birgit oli minun kämppikseni. Sovimme sikälikin hyvin yhteen, että minulla oli allergioita, joiden vuoksi en käyttänyt talon tyynyjä, vaan nukuin kylpypyyhe tyynynä. Birgit taas halusi rohmuta kaikki huoneen tyynyt itselleen. Nukkui siten paremmin. Siinä huoneessa naurua ja juttua riitti.
Päivät kuluivat mukavasti patikoiden Pallaksen maastoissa. (Kuvia tekstin jälkeen.) Mukavia retkiä oppaiden mukana, tutustuminen paikalliseen taiteilijaan ja hänen tauluihinsa, Taivaskeron huipulla käynti, nuotiokahvitteluja ja yhteisiä iltapuhteita. Hieno elämys. Juhannusaaton aamuna olimme perillä Helsingin rautatieasemalla ja tuli haikean eron aika.
Kotona valmistauduin viettämään rauhallista aattoiltaa, kun puhelin soi. Siellä oli Birgit, joka kysyi mitä suunnitelmia minulla oli juhannuksen varalle ja mitä tein. Kerroin, että saunan juuri laitoin lämpiämään, ei muita suunnitelmia. Kysyi, onko minulla sähkösauna. Oli. Sain ehdotuksen sammuttaa se ja ajaa hänen mökilleen Auraan saunomaan. Näin tapahtui.
Perillä odotti rakkaudella laitettu ihana kuivan maan mummonmökki. Saunottiin tuorein koivuvastoin kiireettä. Syötiin iltapalaa. Uusi ystäväni oli energinen ja innokas tanssija. Hän ehdotti, että lähdetäänpä Turkuun Uittamolle lavatansseihin. Minä en ollut tanssinut todella pitkään aikaan ja epäilin tanssitaitoni olevan ruosteessa. Ei auttanut ja niin suunnattiin auton nokka kohti Uittamoa.
Lava ei ollut tungokseen saakka täynnä. Istuin sivupenkille naisjoukon taakse, mutta niin vain minuakin haettiin tanssimaan sieltä. Ja oli kivaa. Huomasin, että nuoruudessa hankittu lavatanssitaito riitti hyvin. Illan mittaan muuan taitavasti tanssiva herrahenkilö tanssitti minua useaan kertaan ja joimme jopa limsatkin puffetin puolella yhdessä. Palasimme tanssimaan. Se sujui jo oikein mukavasti, kun muutaman tanssin olimme harjoitelleet. Vaan sitten astuin johonkin liukkaaseen ja hetkessä olin polvillani lavan lattialla. Hävetti ja hämmennyin. Ihan selvin päin menin kompuroimaan. Halusin takaisin penkille istumaan enkä enää tanssinut loppuiltana. Harmitti, nolotti ja polveenkin sattui. Herrahenkilö tanssitti taitavasti muita. Kateellisena katsoin.
Tanssiminen alkoi kiinnostaa niin, että muutaman kuukauden ajan Birgit ja minä kävimme usein yhdessä tanssimassa pääkaupunkiseudulla. Se mitä sitten tapahtui, onkin ihan eri tarina. Uittamolle emme enää palanneet, mutta ystävyytemme jatkuu yhä.
