Ruotsalainen syöpälääkäri Stefan Einhorn on kirjoittanut tuon nimisen kirjan vuonna 2005. Se on suomennettu kaksi vuotta myöhemmin. Ystäväni oli sitä suositellut, eikä turhaan. Asia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kuin yleensä ajatellaan.

Onko sellainen ihminen kiltti, joka on aina auttamassa toisia ihan joka asiassa? Onko sellainen ihminen kiltti, joka töräyttää oman näkemyksensä asiaintilasta, vaikka sitä ei kysyttäisikään? Onko sellainen ihminen kiltti, joka noteeraa apua tarvitsevan, mutta jatkaa matkaansa, kun lähistöllä on muita, jotka varmaan paremmin osaisivat auttaa? Piti taas ruveta pohdiskelemaan.

Huomaan, että olen monesti ollut vähemmän kiltti, vaikka olen luullut toisin. Lääkärimme perustelee asiat oivallisesti. Hänellä on useita esimerkkejä siitä, miten ollaan tai ei olla kilttejä. Toisten auttaminen on tästä hyvä esimerkki. Asia tuli esiin myös erään ystäväni lähettämässä Tommy Hellstenin haastattelussa. Kiltti ei ole se, joka keksii selityksiä, kun esimerkiksi puolison pomo soittaa ja kyselee poissaolon syytä. Kiltimpi on se, joka sanoo, että tuossa se makaa humalassa sohvalla. Yllättävääkö? Ei ole, kun tarkemmin ajattelee. Toisen liika suojeleminen estää tätä kasvamasta tai paranemasta. Julmaltahan tuo kuulostaa ensi kuulemalta, mutta ajattelepa pitemmälle. Väärä suojeleminen vain pitkittää piinaa/sairautta/riippuvuutta jne.

Onko kiltti se, joka todistaa oikeaksi paperin, jonka oikeellisuudesta, totuudenmukaisuudesta ei ole varma? Onko kiltti se, joka aina lupautuu auttamaan, kun toisella on jokin ongelma: nappi puuttuu, siivota pitäisi, oksat pitäisi silputa, olisi kiva päästä käymään autollasi … Ensimmäiseen voi heti vastata, että ei todellakaan ole ainakaan itselleen. Siitähän voi itse joutua myöhemmin vastuuseen, kun totuus tulee ilmi. Ja aina se tulee. Jälkimmäisessä tapauksessa auttaja voi olla kiltti tai sitten ei. Jos aina rientää auttamaan, kun pyydetään, voi olla kiltti, jos sitä oikeasti itse haluaa ja ilahtuu, kun voi auttaa, eikä toinen ole jatkuvasti pyytämässä asioita, jotka hyvin voisi tehdä itsekin. Mutta onko kyse siitä, että ei uskalla sanoa EI. Siihen syitä ovat ainakin pelko, itsensä arvottomaksi tunteminen, pätemisen ja näyttämisen tarve, hyväksymisen tarve, tottuminen toisten kynnysmattona olemiseen. Syitä on lukemattomia, eikä niitä huomaa ajatella, ellei pysähdy miettimään.

Einhorn on luonut oivallisen sanan ’jokumuuismi’. Se on oivallinen käsite siihen, kun emme auta, kun emme puutu epäkohtaan, kun emme käy katsomassa yksinäistä, kun emme kohtele hyvin naapureitamme, ystäviämme (joista vähitellen tulee entisiä ystäviä) tai yleensä muita ihmisiä tai luontokappaleita.

Kirja on mainio katsaus aiheeseen ja aina ajankohtainen. Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen, vaikka aikakaudet ja olosuhteet vaihtuvat. Kirjan lopputulema on, että oikea kiltteys kannattaa. Se on lopulta ainoa tapa, joka tuo positiivisen lopputuloksen.