Miten vaikeaa suomalaiselle onkaan ottaa vastaan. En tiedä, onko se muualla yhtä vaikeaa. Olisiko se nykyaikuiselle ja nykynuorelle helpompaa kuin meille vanhemmille?
Muistan lapsuuteni kahvipöytäkursailut. Kahvipöytään ei saanut rynnätä heti ensi kehotuksesta, piti odottaa vähintään toista. Hyvään käytökseen toki kuuluu vieläkin antaa tietä muillekin, eikä rynnätä itse ensimmäisenä muita tönien. Asiassa kuin asiassa.
Kotisivullani kerron elämäni ihmeistä. Pääsin Havaijille, kun monen epäröinnin jälkeen, ”suostuin” ottamaan vastaan vastikkeetta tarjotun matkan. Ratkaisu tuli vasta, kun puhuin siitä kerran ystävilleni, jotka ihmettelivät, miksi en ottaisi vastaan sellaista tilaisuutta. Todella suuren virheen olisin tehnyt. Nyt osaan arvostaa ja ilolla ottaa vastaan vilpittömällä halulla annetun lahjan. Ja osaan myös antaa, kun se hyvältä tuntuu. Siitä saa iloa. Molemmat.
Luen parhaillaan Thomas Schlesserin kirjaa Monan katse. Siinä isoisä tutustuttaa Monan taiteen kautta elämänfilosofiaan. Heti ensimmäisen taulun kohdalla on tätä asiaa koskeva opetus. Ihmisen on elämässään tarpeen
oppia antamaan
oppia ottamaan vastaan
oppia antamaan vuorostaan
Nämä opetukset isoisä kertoi Botticellin vuonna 1478 valmistuneen taulun avulla. Taulun nimi on Kevät. Siinä esitetään Venus ja kolme sulotarta, jotka tuovat lahjanaan nämä kolme opetusta. En nyt kerro kirjan tarinan muita ulottuvuuksia, mutta turhaan se ei ole valtavan suosittu. Ja näistä opetuksista tärkein on siis
Ensin on opittava ottamaan vastaan. Sen jälkeen vasta osaa antaa vastavuoroisesti.
Tyhjässä kaivossa ei ole mitään ammennettavaa. Loputon itsensä aliarvostaminen kostautuu.
