Viime syksy oli sukuni surun syksy. Siitä olen kirjoittanut aiemmin. Suruviestejä on tullut sen jälkeen monta lisää. Vuoden sisään yhteensä seitsemän. Viimeisin 4.9. Silloin hyvä ystäväni, minulle hyvin tärkeä, siirtyi täältä ikuisuuteen. Kun oli muitakin tunteita ravistelleita tapahtumia, havahduin pohtimaan.

Talvi on tulossa kenties piankin ja sen myötä ajokelit huononevat. En myöskään tule tätä nuoremmaksi ajan kuluessa. Samoin on ystävieni laita. Päätin lähteä matkalle, jonka suunnittelin tekeväni jo viime kesänä, mutta silloin se jäi tekemättä. Ystävät ovat minulle tärkeitä.

Reittini kulki Mikkelin kautta yöpymään Valamossa. Sieltä Joensuun kautta Äänekoskelle, mistä jatkoin Vaasaan. Vaasasta palasin Lempäälän kautta kotiin. Melkein viikko meni mukavasti. Ystäväni eivät olleet unohtaneet, päinvastoin. Lämpö, ystävällisyys ja halaukset lämmittävät mieltä edelleen. Lisäksi nautin matkan maisemista ja vaihtelevista säistä.

Ystävämme Joken tauluista erityisesti yksi, nimeltään Syntynyt vapaana, oli vaikuttava, vaimonsa sukat lämmittävät parhaillaan jalkojani. Vaikka Espanjan talvistamme on aikaa kuusi vuotta, läheisyys ei ole kadonnut. Saman sain havaita muuallakin. Tosin muita olen tavannut myöhemminkin.

Tällä ystävyyskierroksellani tankkasin itseeni aimo annoksen hyvää oloa ja iloa. Miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi lähtenyt matkaan. Välimatka ei vähennä ystävyyttä, mutta halaus antaa voimaa. Lapsuudessa kerätyissä muistoissa on mukana osuva runo:

Miten totta! Iän myötä ystävien arvon ymmärtää aina vain paremmin.

 Valokuvat:

Pirkon neulomat sukat
Hotellihuone Valamossa
Joensuun kirkko hetki ennen myrskyn alkua
Maisemakuva matkalta
Haltijapuu Vaasassa
Kotipihan peuroilta säästynyt ruusu