Vähän aikaa sitten kirjoitin ylisukupolvisesta traumasta ja erityisesti hylätyksi tulemisen tunteesta. Saman asian toinen ulottuvuus on vaille jääminen. Myös konkreettisesti.

Asia tuli mieleeni, kun nettiä selatessani silmiini osui herkulliselta vaikuttavan jälkiruoan kuva. Lapsuudessani aikuiset hakivat juhlissa ensin ruokapöydästä ja sen jälkeen saivat lapset. Paitsi ne lapset, joiden äidit ottivat samalla ruokaa lapselleen.

Meillä oli juhlat, varmaan viisikymppiset. Pitokokki oli valmistanut luumukermahyytelöä jälkiruoaksi. Siihen aikaan joka paikkakunnalla oli pitokokkeja, jotka kiersivät taloissa valmistamassa ruoat ja leipomassa juhlatarjottavat. Sen ajan catering. Halusin saada maistaa jälkiruokaa ennen juhlaa, mutta äiti sanoi, että juhlan jälkeen saat. Sen verran olin saanut valmistusastian reunasta sormeeni hipaistua, että tiesin sen olevan jumalaisen hyvää.

Juhlan päätyttyä kipitin keittiöön vain kuullakseni, että vieraat olivat syöneet kaiken. Minulle ei jäänyt mitään. Vieläkin muistan tunteen.

Vaille jääminen monesta muustakin asiasta oli tuttua kaikille ikäpolveni ihmisille. Ei ollut varaa tai ei ollut saatavana jotakin vaatetta tai esinettä, jonka kuvan näki lehdestä tai oli kaverilla. Syliin ei päässyt, kun sylillä oli kiire muualle. Huomiota ei saanut, kun huomaaja ajatteli muuta tai oli poissa. Hyvin monet lapset kasvoivat itsekseen tai keskenään, kun aikuisten voimavarat eivät riittäneet vastaamaan heidän tarpeisiinsa.

Tämä jos mikä on ylisukupolvinen trauma. Aiemmat sukupolvet ovat eläneet elämää, jonka pääsisältö on ollut henkiin jäämisen turvaaminen. Vain pieni osa kansasta on ollut ns. hyväosaisia, joilla on ollut aikaa ja varallisuutta turvaamaan heidän lastensa hyvinvointi. Epävarmuus, sotien sekä lama- ja pulakausien aiheuttama, vaikutti heihinkin.

Näyttää siltä, että tämä trauma vaikuttaa nykypäivän ihmisiinkin, vaikka meillä on kaikkea runsaasti verrattuna aiempiin sukupolviin. Toimimme kuin edelleen olisimme hätää kärsimässä, vailla turvaa ja omaisuutta. Kahmimme itsellemme muilta, välittämättä heidän tilanteestaan. Itsekkyys ja oman edun tavoittelu hinnalla millä hyvänsä jatkuvat, vaikka ei tarvitsisi, jos tyytyisimme vähempään ja riittävään.

Monia ikäpolveni lapsia kasvatettiin kielloin ja kurituksin. Opi siinä sitten antamaan rakkautta ja hellyyttä! Toivottavasti tästä aiheutunut ylisukupolvinen trauma on jo häviämässä. Mediaa seuratessa ei vaikuta siltä. Tehdään voitavamme, että näin olisi! Että oppisimme olemaan ystävällisiä toisillemme.

Olisiko mahdollista huomata, että yhteinen hyvä on omakin hyvä? Olisiko mahdollista ottaa huomioon toisenkin tarve ennen kuin sumeilematta kahmimme itsellemme kaiken hyvän? Olisiko mahdollista osoittaa välittämistä myös niille, jotka ovat jääneet sitä vaille? Olisiko mahdollista jakaa hyvää? Aineellista tai aineetonta. Kukin kykynsä ja ominaisuuksiensa mukaan.