Kokemustoveruus on askarruttanut minua useasti. Siinä on monta erilaista näkökulmaa. Nyt käsittelen sitä vain surun kokeneiden kannalta. Keskustelin näet eilen puolisonsa kuolemalle menettäneen henkilön kanssa. Monenlaisia asioita ja näkökulmia tuli esiin. Tässä on vain osa niistä.

Totesimme, että kuolema on niin lopullinen ja järisyttävä kokemus, että sen voivat täysin ymmärtää vain ne, jotka ovat kokeneet rakkaan ihmisen menetyksen kuoleman kautta. Tietävät mistä puhutaan. Muille se on enemmän teoriaa kuin käytäntöä, vaikka olisivat sivusta seuranneet toisen suruprosessia. Hyvää tarkoittavat kommentit voivat silloin kääntyä päinvastaisiksi kuulijassa. Asian ymmärtää, jos miettii lääkärikoulutusta. Antaisitko teoriaopinnot erinomaisesti selvittäneen kirurgiopiskelijan tehdä itsellesi leikkauksen, ellei hänellä olisi ollenkaan käytännön opintoja takanaan. Et antaisi, eikä hänen annettaisi tehdä sitä. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kokemus on hyvä opettaja. Myös tunteista puhuttaessa. Toisen tunteita ymmärtää paremmin, jos itsellä on samantapaisia kokemuksia.

Jokainen sureva kokee surunsa omalla tavallaan. Ei liene kahta samanlaista, kuten ei ole meitä ihmisiäkään. Silti surussa on paljon yhteisiä piirteitä. Mm. se, että suru tulee aaltoina. Välillä se helpottaa, sitten taas vyöryy päälle. Yhteinen suru yhdistää. Hän katseli usein ja mielellään valokuvakansiota, jossa oli hänen ja puolisonsa iloisia ja onnellisia kuvia. Puolison veli ei vielä pystynyt katsomaan samaa kansiota. Yhteinen suru, mutta erilainen tapa ja tarve käsitellä asiaa.

Molemmat totesimme, että puhumisesta on apua. Hän esimerkiksi kertoi uusille työtovereille, mitä oli kokenut aivan lähiaikoina. Silloin asiasta puhuttiin suoraan ja avoimesti, eikä sitä tarvinnut myöhemmin käsitellä. Eikä tapahtunutta salailla tai vältellä. Se auttoi muita suhtautumaan häneen ja asiaan.

Puhuminen auttaa häntä, kuten auttoi minuakin kuusi vuotta sitten. Tapahtunutta kävi läpi mielellään niiden kanssa, jotka ymmärsivät, olivat läsnä, kuuntelivat ja antoivat tilaa surulle ja kaikenlaisille tunteille. Sillä kaikenlaisia tunteita, myös itse tapahtumaan liittymättömiä, nousee pintaan. Muistelee menneitä asioita, ja joskus ne näkee selvemmin tai uudesta näkökulmasta.

Puhuminen ikään kuin pikkuisen murentaa surun määrää, kun sitä käsittelee uudestaan ja uudestaan. Rohkaisuksi tarkoitetut kommentit, kuten ’kyllä se siitä’ tai ’aika parantaa’ eivät tunnu hyviltä. Loukkaavia ovat sellaiset, jotka vihjaavat, että uusi kumppani auttaisi. Sellainen sanonta voi todella satuttaa ihmistä, joka on menettänyt ainutlaatuisen ja syvän rakkauden. Todellisen elämänkumppanin.

Jokaiselle puhuminen ei sovi. On toisia, jotka haluavat ensin käsitellä asiaa itsekseen. He puhuvat vasta sitten, kun ovat siihen valmiita. Siinäkin olemme erilaisia. Kunnioitetaan erilaisuuttamme. Ei yritetä pakottaa toista puhumaan tai yritetä järjestää yhteisiä menoja, jos toinen haluaisi olla rauhassa. Annetaan rauhaa tarvitsevalle, mutta ei unohdeta häntä. Myötätuntoa ja välittämistä voi osoittaa monella tavalla.

Surun kohdatessa saman kokeneiden myötäeläminen ja läsnäolo usein auttaa. Sanojakaan ei aina tarvita. Kukaan toinen ei todella voi auttaa surun hälventämisessä. Sen on saatava tapahtua jokaisen omalla tavalla, omassa rytmissä. Kunnioitetaan surevaa ja tuetaan, kun hän tarvitsee tukea. Tuputtaminen ei ole hyvä asia tässäkään. Saman kokeneiden kertomukset ja aito välittäminen voivat helpottaa. Sydämen lämpö auttaa aina.