Havahduin siihen, että tunnistan ylisukupolvisen hylkäämisen trauman, joka toistuu, toistuu, toistuu, kunnes joku saa sen katkaistua. Yritän ainakin.

Meissä suomalaisissa tämä trauma tuntuu elävän vahvana. Kansamme kokemukset ovat sen synnyttäneet. Nälkävuodet pakottivat suuren osan kansasta lähtemään ruoan hakuun kauas kotiseudulta. Monet menehtyivät matkalla. Hylkäämiseltä tuo saattoi vaikuttaa, jos perhe oli jäänyt kotiin sinnittelemään. Jotkut halusivat vain jäädä itse eloon ja jättivät muun perheen oman onnensa nojaan. Joskus oli pakko.

Sisällissotamme aiheutti valtavasti hylkäämisiä. Perhe hylkäsi väärään leiriin liittyneen. Naapurit ja ystävät käänsivät selkänsä tai muuttuivat vihollisiksi. Hylkäämisen kaikki muodot olivat tavallisia. Tunnereaktio puolin ja toisin oli voimakas.

Amerikkaan lähtijät saattoivat luvata noutavansa perheensä sitten, kun ovat siellä rikastuneet. Monilla ei ollut aikomustakaan. Tiedän tapauksen, jossa kotiin jäivät vaimo ja pienet lapset. Valtameren ylityksen jälkeen mies kirjautui maahantuloviranomaisille leskenä. Oli näin vapaa solmimaan uuden paremman liiton. Mahdolliset kotimaassa annetut lupaukset oli kai tarkoitettukin rikottaviksi. Kotimaahan jääneiden hylätyksi tulemisen tunne oli valtava.

Kolmekymmenluvun (ja myöhemmät) lama lisäsi tunnetaakkaa omalta osaltaan. Epäonnistuja saattoi muille näyttäytyä piittaamattomana huijarina, kun takaajat joutuivat vaikeuksiin. Varsinkin, jos laman jälkeen epäonnistuja ”unohti” tapahtuneen, rikastui, mutta ei koskaan korvannut muiden antamaa apua ja tukea. Petetyt tulivat hylätyiksi, pettäjä myös. Ehkä suku ei enää halunnut tavata häntä.

Sotamme jättivät jälkeensä paljon surua, mutta myös hylätyksi tulemisen tunnetta. Joku sanoikin nuoresta vapaaehtoisesta ”pitikö sinne mennä itsensä tapattamaan”. Sanojan mielestä hylkäsi siis kotiin jääneet. Hylätyksi tulemisen tunne oli varmaan kaikilla sotaorvoilla, jotka eivät voineet käsittää tapahtunutta.

Entä sotalapsien kokemukset? Melkein kaikki heistä hylättiin kahdesti. Ensin lähetettiin pois kotoa. Sitten kun oli oppinut olemaan osa ruotsalaista perhettä, lähetettiin taas pois.

Onko siis ihme, että me kansana etsimme niin kovasti hyväksyntää. Tuli tänne sitten kuka tahansa, aina kysymme ”tykkäätkö meistä, mitä ajattelet meistä ja maastamme”. Etsimme joka puolelta hyväksyntää. Pisa-tulokset lohduttivat. Silloin kun ne olivat hyviä. Onnellisuustutkimus myös, vaikka emme voikaan ymmärtää, miten voimme olla niin onnellisia, kun ei tunnu siltä.  

Edellä luettelin osan suurta joukkoa koskettavista asioista. Vakavampia ovat monet yksilötason kokemukset, sillä ne aiheuttavat usein aivan musertavan tunteen, jota ehkä ei ole kukaan muu jakamassa.

Vanhemmat tai toinen heistä voi hylätä lapsensa monella tapaa. Adoptio on yksi tapa. Uppoutuminen työhönsä toinen. Addiktiot kolmas. Huumeet. Jatkuvat poissaolot kotoa, vaikka olisi välttämätöntäkin perheen toimentulon kannalta. Kykenemättömyys rakastaa aidosti. Keskittyminen omiin ongelmiin. Välinpitämättömyys. Syitä on lukemattomia. Moni niistä tahaton. Yksi on ylisukupolvinen tapa. Sitä on vaikea ymmärtää, kun itse on siihen syntynyt, sen kanssa kasvanut ja sitä pitää normaalina.

Otetaan lisää esimerkkejä trauman aiheuttajista:

• vauva ei ole tervetullut ja joku osoittaa välinpitämättömyyttä
• vanhempi huomioi aina vain toista tai toisia sisaruksia, ei tätä lasta
• koulut vaihtuvat ja kiva opettaja siirtyy pois, ehkä kiusataan
• vanhemmat jättävät lapsen selviämään yksin ongelmistaan tai eivät kiinnostu niistä
• lapsi ei saa tarvitsemaansa kiitosta ja kannustusta. Tarpeet voivat olla laadultaan ja määrältään erilaiset sisaruksillakin
• ystävyyssuhteita ei synny. Syitä voi olla lapsessa, muissa lapsissa, kodin rajoituksissa jne.
• tärkeä ihminen pettää tai hylkää
• rakastettu jättää, vaikka itse haluaisi jatkaa. Tämä voi olla musertavaa
• kukaan ei lohduta pettymyksen tai surun tullessa
• tärkeä henkilö arvostelee tai jopa nauraa lapselle, nuorelle, aikuisellekin muiden kuullen tai kahden kesken
• manipuloinnin kohteeksi joutuminen
• vähättely
• sulkeminen ulkopuolelle esim. jättäminen perinnöttä tai sillä uhkaaminen
• jääminen ilman kutsua, vaikka muut on kutsuttu
• jne.

Suurin osa edellä luettelemistani syistä keskittyy lapsuuteen ja nuoruuteen. Tiedän monia muita syitä. Aikuisuudessa sekä vanhuudessa niitä on vielä paljon lisää. Esimerkiksi eräs nuorena kahden lapsen kanssa leskeksi jäänyt ystäväni sanoi olleensa melkein vihainen infarktiin kuolleelle miehelleen. Kertoi ääneenkin huutaneensa että, miksi hylkäsit minut tänne yksin selviämään. Tunne syntyi, vaikka teko ei taatusti ollut tahallinen.

Jos on tehnyt teon, jota lähipiiri ei voi hyväksyä, tulee usein hylätyksi. Silloin tunne on vieläkin voimakkaampi. On hylättynä, on syyllisyyden tunne, häpeäkin.

Kunpa me ihmiset voisimme olla hylkäämättä toisiamme. Hänkin, joka toimii vastoin toiveita, ansaitsee tulla hyväksytyksi ihmisenä. Virheen tehnyttä ei pitäisi rankaista hylkäämisellä, vaan yrittää ymmärtää ja tukea, että hän selviäisi asiasta, osaisi ryhtyä sitä korjaamaan ja myös pyytämään anteeksi, jos siihen on aihetta. On myös muiden mielestä vääriä tekoja, joissa ei ole mitään anteeksipyydettävää.

Puhumattomuuden kulttuurimme saa aikaan paljon väärinkäsityksiä. Oletetaan paljon. Tiedetään ja ymmärretään vähän. Voisimmepa uskaltaa puhua aidot tunteemme ja käsityksemme pelkäämättä tuomituksi tulemista. Osaisimmepa kuunnella toisiamme sydämellämme inttämättä vastaan, jotta ymmärtäisimme paremmin. Unohtaisimmepa käyttää MUTTA-sanaa, kun toinen sanoo meille jotakin itselleen tärkeää. Kysymys väitteen sijaan on parempi vaihtoehto. Silloin puhuja välttyisi hylätyksi tulemisen tunteelta. Hylätyksi tulemisen tunne syntyy joskus pienestäkin asiasta, jos aikaisempaa kuormaa on paljon. Kuulluksi ja ymmärretyksi tulematta jääminen synnyttää voimakkaan hylätyksi tulemisen tunteen.

Ylisukupolvisia tai ei, hylkäämisen tunteet ovat pahasti vammauttavia. Tehdään kaikkemme, että emme aiheuta niitä muille. Eikä hylätä itseämmekään.