Poikaystäväni Jussi käväisi luonani muutama päivä sitten. Isi ja äiti olivat reissussa ja niin Jussi ilmestyi kynnykselleni. Jussi on siis 8-vuotias mäyräkoira. Ja ystäväni.

Minulla oli menoa ulkoilmassa parin tunnin ajan päivällä. Kotiin tultuani päätin levätä hetken sängyllä. Jussi teki myös päätöksensä ja tuli viereeni köllöttämään kyljelleen. Aloin rapsutella hänen kylkeään. Vähän ajan kuluttua Jussi kääntyi selälleen, kun masukin tarvitsi rapsutuksia. Ja sitten vielä toiselle kyljelle.

Viisas ystäväni sai minut ajattelemaan meitä ihmisiä. Mikä meitä estää pyytämästä rapsutuksia – fyysisiä tai henkisiä – kun niitä tarvitsemme. Estoja on lähes jokaisella. Lapset vielä osaavat, mutta lopettavat turhan aikaisin.

Miksi emme kysy ihan suoraan: selkääni kutittaa tuosta lapaluun kohdalta, voisitko vähän rapsuttaa. Tai: mulla on paha mieli, voisitko kertoa minulle jotakin mukavaa vastapainoksi. Tai: käsiäni paleltaa, voisitko tuoda lämpimät lapaset tai hieroa niitä. Tai: minua vähän heikottaa, voisinko nojata olkapäähäsi hetken.

Vaan ei. Meidät on opetettu tulemaan toimeen omillamme. Pärjäämään. Saamme suumme auki vasta ihan viime tipassa, kun on ihan pakko, eikä vaihtoehtoja ole.

Entä jos harjoittelisimme pyytämään apua, palvelusta, lohdutusta. Ensin ihan pienessä asiassa, jotta sen onnistuessa osaisimme pyytää jo isompaa apua. Moni haluaa auttaa, mutta kasvatuksemme estää puuttumasta.

Opetellaan olemaan avoimia. Silläkin uhalla, että tulee paljastaneeksi heikon kohtansa ja haavoittuvuutensa. Useimmiten käy niin, että kun joku rohkea uskaltaa, sen jälkeen uskaltavat muutkin.

Rapsuta minua, ujoa itseäni, rohkaise!