Jouduin poliisikuulusteluun kolmannen kerran elämässäni.

Ensimmäinen kerta tapahtui, kun olin juuri täyttänyt 13 vuotta. Luokkakaverini oli tehnyt itsemurhan. Mukanani oli toinen tyttö luokaltani. Poliisisetä naputteli kahdella sormella kirjoituskoneella huolellisesti sen vähän, mitä osasimme kertoa.

Seuraava kerta oli toistakymmentä vuotta sitten. Silloin meillä oli käynyt varkaita. Kamala kokemus. Toisinaan vieläkin kotiin tullessani ensimmäiseksi katson, näyttääkö kaikki olevan hyvin kotona. Toisen kotiin luvatta tunkeutuja jättää ikävän jäljen. Istuin kuulustelussa pleksin takana, enkä nähnyt, miten poliisimies teki muistiinpanonsa. Tietokone oli toki jo silloin ollut pitkään poliiseilla käytössä.

Tällä kertaa kyse oli huhtikuussa tekemästäni ilmoituksesta. Minulle soitettiin ja soittaja esiintyi poliisina. Nimissäni kuulemma oltiin hakemassa lainaa. Ilmeni seikkoja, jotka saivat minut epäilemään petoksen yritystä. Yritykseksi se jäi. Tein kuitenkin ilmoituksen ja nyt pyydettiin kertomaan lisää. Turvatarkastuksen jälkeen pääsin sisään. Tietokoneet näkyvät kehittyneen poliiseillakin. Tuoli, jolla istuin, oli kiinnitetty tukevasti lattiaan. Kiivastuksissani olisin saattanut sillä huitaista poliisia. En edes yrittänyt, mutta yritin siirtää sitä. Nähdäkseni tietokoneruudun osin peittämät poliisin kasvot. Hän ystävällisesti siirsi ruutuaan. Ajastamme nämä tapahtuneet muutokset kertovat paljon.

Poliisit ovat minulle aina olleet positiivinen asia. Mukava oli se varhaislapsuuteni poliisi, jonka kulkuneuvo oli polkupyörä. Autoja ei pikkupaikkakunnille riittänyt. Kovakuntoinen kaveri. Mukavia ovat olleet kaikki muutkin. En tosin ole itsekään ryppyillyt heidän kanssaan. Työelämässä poliisit tulivat hyvinkin tutuiksi. Kyse ei silloin ollut rikosasioista vaan aivan muusta.

Toivon, että tämä kolmas kerta riittää. Poliisikuulusteluun päätyminen kertoo aina, että jotakin vähemmän toivottavaa on tapahtunut. Sitä en toivo.