Hellyys ja rakkaus ovat oikea elämäneliksiiri, kun sitä saa osakseen. Minulla on nyt tällainen jakso elämässäni.

Jo kolmisen viikkoa olen saanut nauttia uskollisesta seuralaisesta, joka jakaa vuoteeni öisin ja kävelyretkeni päivisin. Hän ilahtuu aina, kun huomioin hänet, eikä valita, jos näin ei tapahdu. Lienee selvää, että näin voi olla kyse vain lemmikkieläimestä. Tässä tapauksessa koirasta.

Olen tuntenut hänet pian kahdeksan vuotta ja olemme ennenkin saaneet nauttia toistemme seurasta. Tai tarkkaan ottaen: varmaa on, että ainakin minä olen saanut nauttia hänen seurastaan. Tällä kertaa kotonaan käynnissä oleva remontti on suonut minulle tämän nautinnon ajan. Mahdollisesti vielä viikon saan nauttia hänen seurastaan.

Elämä on muuttunut ulkoilupainotteisemmaksi. Luulenpa, että molemmat olemme saaneet raitista ilmaa ja liikuntaa enemmän kuin vähään aikaan. Hän on oppinut tuntemaan lähimetsän polut jo hyvin. Silloin, kun ei pitkä lenkki maita, hän kurvaa kotia kohti hyvin määrätietoisesti lyhyintä reittiä. Joskus, kuten tänään, teimme pitkän lenkin. Istuskelimme muutamaan otteeseen kuuntelemassa tuulen huminaa ja metsän ääniä. Yhtään vastaantulijaa ei ollut.

Sain yllättävän rakkaudenosoituksen. Istuin erään aukion keskellä olevalla kivellä, hän jalkojen juuressa. Nousi siitä ylös, laittoi etutassunsa kivelle ja poskensa minun poskeani vasten. Oi autuutta! Eläinystävät osoittavat vilpittömästi tunteensa. Tuon hellän hetken talletan hyvien muistojeni joukkoon. Siellä ne jakavat hyvää oloa silloinkin, kun hän on palannut omaan kotiinsa.