Lainasin kirjastosta ystäväni suositteleman Tuija Wuori-Tabermannin kirjan Meitä oli kaksi. Meille molemmille saman kokeneille se oli tärkeä kirja.

Tuija W-T aloittaa jokaisen luvun jollakin Tommy Tabermannin runolla ja jatkaa kertomalla joko tilanteesta, jossa runo syntyi tai oman elämänsä tilanteesta, johon runo sopi. Miten kauniisti hän kirjoittaakaan. Miten syvältä hänen sanansa koskettavatkaan saman kokeneita. Kirja on lohduttava ja saa vertaamaan omaa kokemustaan hänen kokemukseensa. Välillä tuntui, että juuri samoin voisin minäkin kirjoittaa. Juuri samoin minäkin tunsin ja tunnen.

Hän kertoo tuntevansa, ettei ole yksin, vaikka Tommy ei ole enää hänen kanssaan fyysisessä muodossa. Aivan samanlaisia kokemuksia on minullakin ollut. Minäkään en ole yksin. Minunkin rakkaani on jossakin hyvin lähellä minua. Toisinaan puhun hänelle. Jos näen televisiosta ohjelman, missä näytetään paikka, missä olemme käyneet, huikkaan hänelle: ”Katso, tuollakin me kävimme”. Luulen, että hän hymyilee tyytyväisenä, muistitpas. Ja edelleen iltaisin toivotan hänelle Hyvää yötä, nukutaan hyvin.

Tuija W-T kertoo tunteneensa Tommyn käden lämmön kerran olkapäällään. Minä tunnen rakkaani energian joskus ojennetulla käsivarrellani, kun olen pyytänyt sitä häneltä. Tässä kohtaa muistutat minua, lukijani, siitä, että olen kirjoittanut paljon siitä, miten usko saa paljon aikaan. Erilaisia tuntemuksiakin. Ja paranemista. Ja ties mitä. Entä sitten? Onko sillä väliä? Haluan pitää uskoni. Tunne siitä, että 'vaikka hän on poissa, hän ei kuitenkaan ole poissa', on lohduttava ja hyvä. Uskon vahvasti, että voi olla yhteydessä tuonpuoleiseen, kun vain antaa sille ja itselleen luvan. Lakkaa pelkäämästä. Siinä ei ole mitään pelättävää. Päinvastoin.

Rakkaus ei lopu kuolemaan. Se vain vaihtaa olomuotoa, kuten pois lähtenyt rakastettu. Rakkaus on ikuista. Joskus on hyvä lukea se sama totuus hyvästä kirjasta.