Äkkiseltään voisi luulla, ettei noilla kahdella ole mitään tekemistä keskenään. Voin vakuuttaa, että on.

Olin luultavasti juuri täyttänyt viisi vuotta ja oli joulupäivä. Olin saanut joululahjaksi elämäni ensimmäisen palapelin. Istuin veljeni Juhanin sylissä ja hän opasti minua palapelin saloihin. Lopulta onnistuin – vähän autettuna – kokoamaan tuon ison, peräti 25 palan palapelin. Mikä riemu.

Sitten riemua alkoi vähitellen varjostaa hampaassa mojottava kipu. Siihen aikaan ei hampaiden pesun tärkeydestä puhuttu juurikaan ja varmaan ajateltiin, että mitä sitä maitohampaita hoitamaan, kun ne kuitenkin kohta lähtevät. En muista mitä sille hampaalle myöhemmin tapahtui, mutta tuon joulupäivän muistan hyvin.

Kävi nimittäin niin, että aina kun istuin veljeni sylissä kokoamassa – kerta kerralta vähän nopeammin – palapeliäni, hammassärkyni ei tuntunut. Kipu palasi heti, kun palapeli tuli koottua, vaikka sain sen jälkeenkin istua veljeni sylissä.

Silloin en vielä ymmärtänyt Yhdeksän oivalluksen tieltä oppimaani. Se mihin keskittyy, lisääntyy. Ilo ja innostus lisääntyivät aina, kun kokosin palapeliäni ja kipu painui jonnekin taka-alalle. Myöhemmin olen saman asian saanut huomata niin itsessäni kuin eräissä muissakin. Kannattaa keskittyä hyvään ja iloiseen.

Palapeleistä pidän edelleen ja saatanpa tulevana talvena pyrypäivänä taas koettaa koota sellaisen. Niitä on varastossa. Ei liian helppoja, ei liian vaikeita. Sopivia. Siinä mieli lepää ja aivojumppaahan se on parhaasta päästä.