Tässä kaksi asiaa yhdistyy: kupletit ja sokerijuurikkaat. Yhteinen tekijä on isäni.

Lapsuuteni maatilalla viljeltiin monenlaisia kasveja. Juurekset tuotettiin pitkälti omavaraisesti. Kerran isä oli käynyt jossakin esittelyssä, missä kerrottiin Jaakko-perunasta, joka kasvatti todella suuria juurimukuloita. Hän sai niitä mukaansa muutamia kappaleita. Keväällä niistä sai pilkottua runsaasti siemenperunoita. Muutamassa vuodessa meillä oli Jaakko-perunaa myytäväksi asti. Se oli mukava lisä perheen talouteen. Jaakko soveltui hyvin karjan rehuksi.

Ei ollut tarkoitus puhua Jaakosta vaan sokerijuurikkaista. Niitäkin meillä viljeltiin. Ne kasvoivat yleensä hyvin. Syksyllä, kun maa jo routaantui, ne myytiin sokeritehtaalle.

Nykyisten kylvökoneiden omistajat eivät kai tule ajatelleeksikaan, että silloin kylvökonetta veti hevonen. Koneessa oli kaksi noin 5-10 litran vetoista säiliötä, joista johti kaksi torvea maahan. Mistään siementen annostelusta yksi paikkaansa ei ollut kyse, vaan taimia tuli niin paljon, että ne oli harvennettava.

Joka keväinen tehtävä koulun loputtua oli sokerijuurikkaiden harventaminen. Sitä tein niin pienestä asti kuin vähänkin kykenin. Isoveljeni oli jo muuttanut pois. Sisareni auttoi äitiä keittiössä ja navetassa. Minä olin isän apulainen. Minusta se oli oikein hyvä työnjako. Isä opetti minua harventamaan taimia. Tainten väli oli kuokan terän leveys ja jos jossakin oli itämätön kohta, siihen siirrettiin taimia sieltä, missä niitä oli liikaa.

Rivin päästä pikkutytön korkeudelta katsottuna rivi näytti loputtoman pitkältä. Mutta valittamatta ja mielelläni olin työssä mukana. Se oli yksinomaan isäni ansiota. Hän näet lauloi mielellään kupletteja – laulullisia kertomuksia – jotka olivat olleet aiemmin muodissa. Hän oli hyvä laulamaan ja muisti valtavan määrän lauluja ulkoa. Välillä juttelimme, toisinaan lauloimme yhdessä siinä vierekkäin kontatessamme. Homma näet vaati niin paljon tarkkuutta, että kontata piti. Paljaiden polvien ihokin tottui nopeasti rasitukseen. Luulen, että molemmat nautimme noista yhteisistä työpäivistä. Iltaisin peseydyimme pihanurmikolla, sillä melkoisen pölyisiä ja multaisia olimme. Siihen aikaan lapsia ei kielletty tekemästä työtä.

Mieleeni on jäänyt erityisesti muutamia lauluja. ”Eldanka järven jää on taakse jäänyttä elämää .,.” oli sota-ajan lauluja, joka usein kaikui pellollamme. Erään kupletin sanoitusta muistan vieläkin vähän. Se kertoi tarinaa siitä, kuinka kulkuri tuli mökkiin, jossa syntyi mukava tunnelma emännän kanssa. Oltiin pelattu vähän silmäpeliä – ehkä jotain enemmänkin – kun isäntä tuli yllättäen kotiin. Kun askeleet kaikuivat ´porstuassa´, vieras hyppäsi piiloon hellalle, jolla sen ajan tapaan oli ympärillään verhot. Ja sitten: ”Mutt hellan alla oli valkea. Se alkoi mun jalkaani kuumottaa…”  Sankarin oli hypättävä pois hellalta ja värikkäästi kuvattiin talosta poistuminenkin.

Minulla on vieläkin kotonani se pitkävartinen harvennuskuokka, jolla pari viikkoa myöhemmin käytiin poistamassa rikkaruohot ja tarkistamassa, ettei mihinkään ollut vahingossa jäänyt kahta tainta yhteen kasvamaan. Isompana tein yksinkin sitä työtä. Se oli paljon nopeampaa, kun ei tarvinnut kontata. Oma lukunsa oli sitten syksyllä juurikkaiden nostaminen. Käsityötä talikon avulla. Siitä en pitänyt yhtä paljon.

Lapsuuden muistoja tämäkin. Isäni osasi motivoida. Onneksi.