Lapsuudessani pelkäsin ukkosta todella paljon. Siitä miten sen selätin, olen kirjoittanut aiemmin. Salama oli aiheuttanut seudulla vahinkoja. Syytäkin pelkoon siis oli.

Kerran tullessani uimakoulusta näin jo kaukaa, että kylän suunnasta nousi savua. Ajoin pyörälläni niin lujaa kuin pääsin, sillä pelkäsin savun tulevan kotoani. Ukonilma oli mennyt ohi, mutta salama oli sytyttänyt noin puolen kilometrin päässä olleen naapurin saunan. Toisella kertaa salama tappoi toisen naapurin kaksi tai kolme lehmää, jotka olivat kerääntyneet juuri sen puun alle, johon salama iski. Puhuttiin myös, että eräs naapurikyläläinen olisi kuollut, kun salama iski puhelinjohtoon ja hän oli juuri puhumassa puhelimeen. Metsäpaloja salama sytytti silloin tällöin.

Erään kerran meillä tapahtui läheltä piti -tilanne. Nukuimme kesäisin vintillä ja yöllä oli ollut ukonilma. Aamulla havaittiin, että olohuoneen pistorasiat olivat palasina lattialla ja katon rajassa olleet sähköjohdot olivat venyneet ja riippuivat kaarina kiinnikkeittensä varassa. Oli ihme, ettei ollut syttynyt tulipaloa. Isäni oli käynyt alakerrassa tarkistamassa yöllä, mutta ei ollut sytyttänyt valoa.

Opin seuraamaan pilviä ja tunnistamaan mahdolliset ukkospilvet jo hyvin nuorena. Ukonilman lähestyessä kipitin sisään ja minua pelotti. Äidistä ei ollut apua. Hän oli kenties vielä enemmän peloissaan kuin minä. Isä tuli sisään aina ukonilman lähestyessä ja pääsin hänen syliinsä. Hän kertoi ukonilmasta, mitä se on, miten se syntyy ja miten voi laskea sen, kuinka kaukana se on. Yhdessä laskimme kellon sekuntiosoittimen tahtiin yksi, kaksi, kolme …

Lapsuudenkotini sijaitsee pienellä mäellä. Tuntui, että sinnehän suuntasi jokainen liikkeellä ollut ukonilma. Välillä salama ja jyrähdys tapahtuivat samanaikaisesti. Silloin ikkunaruudut helisivät ja talo tärisi. Pitkään minulle meni täydestä äitini vakuuttelu elosalamista. Ne eivät kuulemma ole mitään oikeita ukkosia. Kunnes sitten kerran tulin tietoiseksi siitä, että minua oli huijattu. Luota siinä sitten, voi voi.

Kun saimme talouteemme ensimmäisen auton, kuplavolkkarin, äitini oli kuullut jostakin, että sen sisällä olisi turvallista. Auton nokka käännettiin pihalla tien suuntaan ja siinä kökötimme, kunnes ukonilma meni ohi. Isä kertoi Faradayn häkistä. Muutoinkin keskustelu hänen kanssaan helpotti.

Aikuisena asuin kaupungissa, eikä siellä pelottanut samalla tavoin. Ja sitten vapauduinkin pelostani. Pelko on kamala tunne. Se varjosti iloa siitä, että tulee kesä, kukkia, mansikoita, lämmin järvivesi ja paljon muuta mukavaa. Onneksi niitä mukavia asioita oli enemmän.