Traumalla on nimi. Se on Rääpys. Rääpys oli lemmikkikananpoikani.

Lapsuudenkotini oli maatila, missä oli monenlaisia kotieläimiä. Eräänä keväänä meille otettiin 50 kananpoikaa, jotka saapuivat pieninä keltaisina suloisina palleroina. Niitä hoidettiin lämpölampun alla ja niiden syöttäminen ja juottaminen oli tarkkaa puuhaa. Sain auttaa, sillä olinhan jo alun toisella kymmenellä.

Rääpys ei kehittynyt normaalikananpojan tavoin. Kun muut kasvoivat ja kehittyivät ja muistuttivat jo aikuista kanaa, rääpys jäi pienemmäksi. Perheen iltatähti kun olin, varmaan jotenkin samaistuin siihen ja aloin hoitaa erityisesti sitä. Se alkoi seurata minua pihalla. Se tuli – äitini kauhuksi – sisälle asti perässäni. Annoin sille kauraryynejä, joita se popsi tyytyväisenä. Se ei koskaan kakkinut sisätiloihin. Niin ”viisas” ja siisti se oli. Sinä kesänä minulla oli hauskaa. Olin saanut oman lemmikin koiran ja kissojen lisäksi.

Tuli syksy ja koulu alkoi. Tapanani oli heti koulusta tultuani ja syötyäni mennä katsomaan Rääpystä. Eräänä päivänä sitä ei löytynyt. Etsin sitä kaikkialta ja lopulta löysin sen mitä siitä oli jäljellä eli jalat. Tunnistin ne heti hänen jaloikseen. Näin myös, että Rääpyksestä oli tehty päivän ruoka, jota olin juuri syönyt.

Se ruoka ei pysynyt sisälläni. En myöskään suostunut syömään kanaa vuosikausiin. Sitä kesti kymmeniä vuosia. Vähitellen traumani lieveni ja nyt pystyn jo nauttimaan broilerfileestä tai suikaleista. Koipia en halua nähdä vieläkään.

Äitini oli taloudellinen ja käytännöllinen ihminen. Hän tiesi, ettei Rääpyksestä olisi tullut munivaa kanaa. Se olisi siis ollut pelkkä rasite. Hän päätti hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä tällä tavalla. Se ei ollut minun kohdallani kovin viisasta. Lienee katunut jälkeenpäin, vaikka minulle ei sitä ilmaissut.