Kävin saattohoidon vapaaehtoiskurssin lähes kaksi vuotta sitten. Elämänkumppanini lähtiessä tästä elämästä koin sen hetken äärettömän kauniina ja äärettömän surullisena. Kun oli kulunut lähes kolme vuotta hänen kuolemastaan, huomasin ilmoituksen kurssista ja ilmoittauduin.

Saattohoidon vapaaehtoinen on eri asia kuin kuolindoula, jonka tehtävä ja koulutus ovat erilaiset. Vapaaehtoinen on ennen kaikkea läsnä henkilölle, jonka kuolema on lähestymässä. Kuolindoula huolehtii myös siitä, että asiapaperinsa ovat kunnossa ja varmaan monesta muustakin käytännön asiasta.

Koulutukseen ilmoittautuvilta kysyttiin, miksi oli tulossa mukaan. Vastasin, että haluan olla läsnä silloin, kun ihminen ei halua kuolla yksin. Minut kelpuutettiin mukaan kurssille. Kurssi oli hyvin tarpeellinen, sillä oli monia asioita, joita en itse olisi tullut ajatelleeksi, mutta ovat tärkeitä tietää. Meitä osallistujia koulutettiin toimimaan hoivakodeissa. Jokainen sai valita sen hoivakodin, jossa käy. Minulle valinta oli helppo. Valitsin sen, johon matkustaminen oli helpointa. Kurssilla kerrottiin roolistamme, vaitiolovelvollisuudesta, tunteiden käsittelystä ja monesta muusta tärkeästä asiasta.

Tammikuussa 2023 menin sovitulle käynnille hoivakotiin. Minut haastateltiin ja seuraavassa henkilökuntapalaverissa minusta kerrottiin ja henkilökunta valitsi asukkaan, jonka ystäväksi ryhdyin. Sain valita, ryhdynkö asukkaan pitkäaikaiseksi ystäväksi vai ainoastaan saattohoidon aikaiseksi vierailijaksi. Mietin asiaa ja sanoin, että ehkä mieluummin myös tunnen vähän henkilöä, jota olen saattamassa kuoleman rajan yli.

Tammikuun puolivälissä 2023 minusta tuli erään asukkaan ystävä. Vierailen hänen luonaan viikoittain. Hän valitsi kellonajan ja minä viikonpäivän, jona tapaamme noin kaksi tuntia kerrallaan. Runsaan puolentoista vuoden aikana on ollut kaksi viikkoa, jolloin en ole päässyt käymään.

Hoivakodissani on yksinomaan muistisairaita asukkaita. Mummoni ei ehkä muista mitä söi tunti sitten, mutta lapsuuden ja nuoruuden ajat ovat hyvin muistissa. Olen saanut tutustua hänen elämäntarinaansa ja sukuunsa. Olen kuullut monet tarinat lähes joka kerta, mutta ajoittain mukaan tulee uusiakin asioita. Kuuntelen häntä mielelläni. Hänestä on tullut ihan oikea ystävä.

Viime talvena erään kerran mennessäni häntä katsomaan, hänellä oli kuumetta ja näytti siltä, että hän on ehkä jättämässä tämän elämänsä. Viivyin hänen luonaan iltaan saakka. Pari seuraavaa päivää menivät vähän samoin tavoin. Hän näki huoneessa kauan sitten edesmenneet sisarensa, katsoi heitä vuoteen jalkopäässä.  Sitten yhtenä päivänä illalla lähtiessäni hän ei enää reagoinut kosketukseen eikä puheeseen. Arvelin, että en tapaa häntä enää aamulla. Vaan tapahtui ihmeparantuminen. Kun hänen vointinsa koheni, siirryin taas viikkotapaamisiin. Seuraavalla viikolla mennessäni hän seisoi lattialla kyynärsauvojen varassa – minun ja henkilökunnan ihmeeksi. Nyt hän on jälleen entisellään. Tuntee minut ja ilahtuu näkemisestäni. Siinä on paras palkkio, jonka voi saada. Käynnit eivät ole minulle velvollisuus vaan mieleinen tapahtuma.