Sukukirjan tietojen etsiminen ja kirjan kirjoittaminen ovat kuin salapoliisin työtä. Suurennuslasi on oikeasti tarpeen monessa kohtaa. Sukututkimuskurssien käyminen helpottaa valtavasti. Genistä (ks. aiempi kirjoitus) saa kenties jo paljonkin tietoa aiemmista ja ehkä myös myöhemmistä sukupolvista. Ei kannata tässäkään keksiä pyörää uudelleen.
Lähdetietojen merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. Niiden tärkeyden olen ymmärtänyt Genin myötä paremmin. Sitähän voi päivittää kuka tahansa. Jos henkilön tiedoissa ei ole mitään lähdemerkintää, on syytä tarkistaa tiedon oikeellisuus. Samalla pääsee vähän lähemmäksi henkilöä ja hänen vaiheitaan.
Minua viehättävät erityisesti erilaiset kohtalot. Melkein silmissäni näin jonkin torpan emännän helmoissaan pyörivine lapsilaumoineen. Erityisesti liikutti erään mökinemännän perukirja. Hän kuoli ensimmäisen lapsensa synnytykseen. Omaisuudeksi kirjattiin pusero, hame, liivi, huivi ja yhdet kengät. Siinä oli koko omaisuus. Mitähän oli varalla vauvaa varten! Toinen yllättävä tieto oli runsas vuosisata sitten tapahtunut naapurin emännän kuolema emakon purtua häntä peukaloon. Silloin verenmyrkytykset olivat kuolemaksi. Toki oli monia muitakin erikoisia, hauskoja ja järkyttäviäkin kohtaloita.
Tietojen etsimisen hauskuus on siinä, kun löytää henkilön tai tiedon, jota on etsinyt pitkään tai yllättävissä löydöksissä. Kenties jokin huhu osoittautuu todeksi tai sitten tuulesta temmatuksi.
Erilaiset haastattelut ovat antoisia. Siinä tutustuu kenties uusiin ihmisiin ja saa sellaista tietoa, mitä ei löydy mistään muualta. Silloinkin tietysti kannattaa tarkistaa tieto, jos se on mahdollista. Juoruja ja tarinoita liikkui aiemmin siinä missä nytkin.
Kun olin kerännyt äitini suvusta ne tiedot, joiden katsoin kattavan suunnilleen kaiken minkä voin löytää, aloin vuonna 2011 koota sukukirjaa. Sukututkimusohjelmastani tulostin liitetaulukot, ne syntyivät helposti. Enemmän työtä oli siinä, kun kotitaloni kulloisenkin isäntäväen tietoihin liitin kuvauksen sen aikakauden oloista ja tapahtumista. Kirjastosta lainattu lukion historian oppikirja tuli tarpeeseen samoin kotikunnan historiakirja. Paljon uutta tietoa sain minäkin. Ei ole ollut helppoa elämä ennen, joskaan ei nytkään kaikesta edistyksestä huolimatta. Kirjoitin myös kuvauksen kotitaloni elämän siitä vuosikymmenestä, jonka kokonaan asuin lapsuudenkodissani. Tarkistutin tekstin sisarellani. Monia muistoja kertasimme yhdessä välillä nauraen, välillä vakavina.
Saatuani luonnoksen kirjan tekstiksi pyysin kumppaniani lukemaan sen ja ehdottamaan korjauksia. Hän luki ja totesi, ettei aio ehdottaa korjauksia, koska ”sitten teksti ei enää olisi sinun näköistäsi”. En kyllä vieläkään tiedä, miksi teksti olisi tai ei olisi minun näköistäni, mutta siihen tyydyin. Olin toki itse lukenut tekstin jo kolmesti poistaakseni kirjoitusvirheet, joten valmista alkoi olla.
Uppouduin tapani mukaan tehtävääni niin perusteellisesti, että useammin kuin kerran elämänkumppanini huuteli minua tulemaan syömään 1700-luvulta. Hän takasi minulle työrauhan ja se oli todella tarpeen. Tietojen etsiminen on aikaa vievää, mutta ei kirjakaan ihan hetkessä synny. Kun sen lopulta sain lähtemään painoon, tunsin syvää helpotusta ja tyytyväisyyttä. Suuri työpanos ja kymmenen vuoden työ sai näkyvän muodon. Vieläkin olen tyytyväinen siihen, että sain sen tehtyä. Ilmeisesti se on minun näköiseni. Edelleen mietin mitä se tarkoittaa. Osaan tehdä vain näköistäni.
