Perheessämme oli koira 15 vuoden ajan. Sillä aikaa lapseni kasvoivat aikuisiksi ja karvainen kaveri oli tärkeä seuralainen. Silloin tällöin sattui, ettemme voineet ottaa koiraa mukaamme ja jätimme sen koirahoitolaan. Siitä se ei pitänyt. Sillä oli koti-ikävä. Erään kerran hakiessamme sen vain yhden yön vierailulta, se oli haukkunut äänensä käheäksi. Toisen kerran se nukahti seisaalleen autoon, kun haimme sen useamman päivän oleskelun jälkeen kotiin. Se oli porokoira, joka oli hukannut laumansa, joten trauma oli myös rodullinen.

Erään kerran se oli mukanani, kun ajoin koirahoitolan suuntaan valtatiellä. Heti kun koirani huomasi mille tielle oli käännytty, se aloitti protestihaukunnan. Sitä kesti täsmälleen niin kauan, kunnes ohitimme koirahoitolan tienhaaran. Sillä kohtaa haukkuminen loppui ja koira katsoi pitkään hämmästyneenä takaikkunasta. Tunsi kai pelastuneensa.

Koirani ajoista on jo kauan aikaa. Silti hänestä – ei siis siitä, vaan hänestä – puhutaan vieläkin silloin tällöin. Koirat ovat rakkaita, kuten kaikki lemmikit. Kukaan ei ole joka kerta yhtä suunnattoman iloinen, kun palaan kotiin, kuin koirani oli. Kukaan ei jaksa kuunnella kiinnostuneena höpinöitäni yhtä uskollisesti (päätään kallistellen tarkkaavaisuuden merkkinä) kuin koirani kuunteli. Kiintymys oli molemminpuolista.

En ole enää ottanut uutta koiraa, sillä asun yksin ja koirani voisi joutua olemaan yksin pitkiäkin päiviä. Tai se joutuisi hoitolaan, jos lähden pois useammaksi päiväksi. Sateisina syysaamuina ja loskakelillä olen tyytyväinen voidessani jatkaa aamukahviani sisätiloissa. En silti ole tyystin vailla koiraseuraa.

Minulla on useita koirakavereita, joiden ”isit ja äidit” joutuvat välillä hankkimaan hoitajan koirilleen. Koska olemme jo ennestään tuttuja, he tulevat mielellään käymään. Ja minä otan heidät mielellään hoitooni. Koti-ikäväänsä eivät minulle osoita, vaikka tietenkin kaipaavat omiaan ja kotiaan. Saan nauttia kivasta seurasta muutamia päiviä kerrallaan.

Aivan samoin kuin lastenlasten kanssa aikanaan, yritän kunnioittaa vanhempien sääntöjä. Muutamat ovat kirjoittaneet muistiin koiransa ymmärtämät sanat ja niiden tavat, jotta yhteiselo on helpompaa. Sana irti ei sano mitään koiralle, joka on tottunut sanaan jätä. En myöskään anna herkkuja enempää kuin on sovittu. Voi miten se on vaikeaa, mutta ymmärrän kyllä.

Yöksi nuo kaikki ovat päätyneet sänkyyni, vaikka omistaja olisikin sanonut, etteivät sängyssä halua nukkua. Joku tulee kainaloon, toinen on jalkopäässä. Ehkä huolehtivat siitä, etten minä sentään jättäisi heitä, kun näytän olevan ainoa asukki tilapäiskodissa.

Tässä elämänvaiheessa nämä lainakoirat ovat kivoja piristäjiä. Saan iloa ja liikuntaa samassa paketissa.