Virolainen lääkäri, parantaja, kirjailija, ajattelija Luule Vilma aloitti otsikon sanoilla luentonsa Helsingissä tämän vuosituhannen alussa.

Joskus jotkin sanat jäävät mieleen vuosiksi tai jopa vuosikymmeniksi, kun ne koskettavat. Nämä sanat koskettivat minua. Olin tuntenut häpeää vuosikausia ja vuosikymmeniä. Osin aiheesta, osin aiheetta.

Häpeä kuten pelkokin on tunne, minkä alkujuuret voivat olla lapsuudessa. Äidistäni eräs sukulainen sanoi, että hän oli vaativa itselleen ja muille. Itselleen asettamiensa vaatimusten jäädessä saavuttamatta, aiheutti se hänessä häpeää, vaikka vain hän itse oli asettanut riman niin korkealle. Pikkutyttönä kun tuota kuuntelin ja seurasin, välittyi siitä osa itselleni.

Luule Vilma herätti minut. Kuuntelin koko luennon, mutta mieleeni painuivat parhaiten nuo alkusanat. Oli aika niin sanotusti nostaa kissa pöydälle. Olin jo sivunnut aihetta ja vapautunut melkoisesti turhista häpeän tunteistani, kun 1990-luvun lopulla olin osallistunut muutamiin Espoon seurakunnan järjestämiin Krito-ryhmiin. Tunne-ryhmässä olin tutustunut Anneliin, joka ehdotti menemistä myös häpeä-ryhmään. Paitsi että käsittelin siellä omia häpeän tuntemuksiani, opin asiasta ryhmän muilta jäseniltä tavattoman paljon. En siis ollut aivan noviisi Luulen esitystä kuunnellessani. Näitä seurakuntien järjestämiä ryhmiä suosittelen muillekin. Suru-ryhmästä elämänkumppanini kuoleman jälkeen minulla on vain hyvää sanottavaa. Sitä paitsi sieltä löysin kaksi hyvää ystävää. Eikä siellä kyselty uskonko tai miten uskon, ei tarvinnut edes kuulua seurakuntaan.

Aloin kuoria häpeäni sipulia. Päällimmäisinä olivat ne suuret häpeän aiheuttaneet asiat. Ei ollut helppoa eikä nopeaa tuon asian käsittely. Lopulta lähetin lähisuvulleni kirjeen, jossa kerroin elämänvaiheesta, joka oli aiheuttanut minulle häpeää. Ja sain vastauksena rakastavia puheluita. Ei yhtään tuomitsevaa sanaa. Vapautumisen tunne oli huumaava. Uskalsin taas hengittää vapaasti ja katsoa jokaista silmiin ilman pelkoa siitä, että paljastuisin.

Kun ensimmäiset kuorilehdet häpeäni sipulista oli kuorittu, oli jo helpompi käsitellä niitä muita. Ja huomasin, miten ilo lisääntyi elämässäni. Ei ollut enää mitään piiloteltavaa, ei kanssakäymistä estäviä panssareita, jotka itse olin asettanut.

Luulen sanat ovat aivan totta. Ensimmäiseksi kuolee ilo. Sitten itsekunnioitus, rohkeus, vapaus, jopa rakkaus. Häpeän myötä tulee pelko, arkuus, välttely, puolustuskyvyttömyys ja paljon, paljon muuta Elämää haittavaa. Se voi jopa johtaa ihan fyysiseen kuolemaan, jos ei jaksa nousta sen kurimuksesta. Häpeän kanssa ei uskalla oikeasti elää iloista ja hyvää elämää.