Oli kesä ja lähdin pihasta pienellä, urhoollisella ikääntymistä uhmaavalla – siis kaltaisellani – autolla. Käännyin risteyksessä ja keskellä tietä seisoi iso peura. Jarrutin ja pysähdyin ja peura vain seisoi ja katsoi lähestymistäni.

Nousin autostani tielle ja kehotin peuraa antamaan tietä ensin normaaliäänellä ja sitten hieman äänekkäämmin. Ei tehonnut. Ei myöskään auton äänimerkki. Autotielläni sen mielestä peuroilla oli etuajo-oikeus. Sitten astuin autoon ja paukautin oven kovaa kiinni. Se tepsi. Peura päätti armahtaa minua. Hyvin hitaasti se siirtyi tieltä metsän puolelle.

Seuraavana päivänä kävelin pihallani ja huomasin peuran käyneen siellä aterioimassa. Kaikki nuput kukkivista kasveista ja makoisat lehdetkin oli syöty. Jätöksistä päätellen se oli kutsunut sukunsakin syömään. Talvella sille maistuivat pihan marjakuusen neulaset. Se on jatkanut sukuaan varsin ansiokkaasti. Jokin aika sitten tielläni seisoi kolme peuran vasaa. Yritän aloittaa neuvottelut siitä, että kesällä saisin pitää edes vähän kukkia pihallani. Onnistuukohan?

Tänä keväänä aikaisin huomasin kolme peuraa kaivamassa maata kavioillaan. Vihreää ei vielä näkynyt, jotakin löysivät, sillä viipyivät pitkään. Aikani katselin, otin videopätkänkin oleskelustaan, mutta lopulta päätin häätää heidät metsän puolelle. Siirryin pihalle ja normaalilla puheäänelläni sanoin heille suunnilleen näin: ”Olisitteko niin ystävällisiä ja siirtyisitte pois pihaltani”. Ihmeekseni tuo toimi. Lähtivät melko rivakasti, ei toki juosten, naapurin pihaa kohti.

Nyt kesällä sain havaita, että kuunliljojen lehdet ainakin ovat maistuneet. Kuinkahan käy ruusujen, jotka istutin eilen. Karviaismarjoja peura aamuyöllä popsi järjestelmällisesti marja ja oksa kerrallaan. Ei syönyt ihan kaikkea. Mansikatkin maistuivat. Käyvät aamuyön rauhallisina tunteina syömässä pihallani. Paras poimia kypsät marjat illalla.