On kesän kuumin päivä, eikä auringon paahde juurikaan helpota sen aletessa kohti metsänreunaa ja taas noustessa. On pohjoisen maan yötön yö, jolloin linnut ja eläimet kyllä osaavat ottaa lepohetkensä, mutta ihminen, varsinkin etelän ihminen, ei asiasta mitään ymmärrä, vaan jatkaa touhuamistaan ja rasittaa itsensä aivan liian väsyksiin.

Aurinko porottaa rinteet katkeileviksi, jalan alla ratiseviksi kuiviksi korsikoiksi, elämän ja kuoleman rajamailla taisteleviksi pikku pensaiksi ja pakottaa pienet eläimet vetäytymään edes vähän viileämpiin onkaloihinsa ja etsimään vettä kauempaa lähipuron kuivuttua.

Lapin ihminen on tähän kaikkeen tottunut, eikä ihmettele taivaalla päivästä päivään laskematta vaeltavaa aurinkoa, ei kesän arvaamatonta säätä, joka hetkessä voi muuttua paahtavasta helteestä muutamaan lämpöasteeseen tuulen viuhuessa ja sateen piiskatessa luontoa ja ihmisiä ukkosten tullen ja mennen. Lapin kesä vain on tällainen, kyllä siihen on tottunut.

Porot ovat paenneet verenimijöitään tunturiin, missä aina käy tuuli ja hyttyset pysyttelevät poissa. Siellä on poromiehenkin hyvä olla. Ansio ei ole mitään sen rinnalla, mitä alhaalla turistikylässä saisi, mutta täällä on raikas ilma, täällä on vapaus, täällä ovat porot vasoineen, porokoirat valppaina ja mieli askartelematta jonnin joutavuuksissa.

Turistien samoina toistuvat kysymykset tuntuvat niin turhilta ja ongelmat mitättömiltä kaiken sen rinnalla, mitä poromies elämässään kohtaa. Eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu, kun näkee pedon tappavan ja raahaavan mukanaan lähes vastasyntynyttä vasaa tai löytää raadeltuja poronraatoja tai kun susilauma ajaa takaa tokkaa, mikä sekasorrossa pakenee henkensä edestä. Eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu, kun kuulee ensimmäisen kevätpuron solinan, kuulee kevään ensimmäisen joutsenen huudon, haistaa kodan nuotion ja tietää saavansa kahvia ja ruokaa pitkän päivämatkan jälkeen. Ei tiedä mitään siitä, miten pieneksi mutta voimakkaaksi itsensä tuntee ihaillessaan vaaran laella taivaalla parhaimmillaan räiskyviä revontulia ja nähdessään samalla ympärillään laajan asumattoman erämaan. Ei tiedä mitään siitä mitä poromies tuntee tullessaan kotiin poroerotuksesta ja vaimo on tullut takaisin sairaalasta uuden elämän kanssa. Ei tiedä.

Olisinko onnellisempi nyt, jos olisin koulun jälkeen jatkanut ammattikoulussa tai yliopistossa, minulla olisi ehkä puku, salkku, auto, asunto ja perhe jossakin etelän suuressa kaupungissa. Sen miettiminen ei kauaa vie. Tätä vapautta en vaihtaisi mihinkään. Enkä tätä tervettä elämää ulkoilmassa vailla jatkuvaa kiirettä, itse luotua tai toisen aiheuttamaa huolta huomisesta ja liioista tehtävistä. Aina kumartelemassa pomojen suuntaan, aina noudattamassa määräaikoja, tulostavoitteita, ahtaita raameja. En todellakaan silloin halunnut, enkä nyt halua sitä. Omaa vapauttani ja elämääni, vaikkakin vaatimatonta, en vaihtaisi mihinkään.

Minun ei tarvitse kaiken aikaa tuijottaa käteeni lähes liimautunutta laitetta, josta vähän väliä tarkistan, mitä tapahtuu maailmalla, onko joko julkkis jälleen avautunut jostakin tai peräti julkaissut rohkean kuvan eikä tarvitse seurata julkaisujeni tykkäysten määrää tai kommentteja.

Voin ihan rauhassa jättää älylaitteet kotiin lähtiessäni tunturiin tai laaksoihin tokkani luo. Maastossakin toimivan puhelimen toki tarvitsen, jos jotakin sattuisi. Vieläkään en mielelläni lähde yksin pitemmälle reissulle, sillä niin monesti olen kuullut tarinoita selkosten äärettömyyksissä loukkaantuneen ja yksin, ilman apua tai puhelinta liikkuneen kohtaloista. Kaikkialle puhelimen kenttä ei ulotu, mutta nykyisin ihmeen laajalle. On turvallista tietää, että kotona kaikki on hyvin.

Me ihmiset olemme kovin erilaisia. On elämäänsä tyytyväisiä Lapin ihmisiä ja myös etelän ihmisiä. Yksi pitää tungoksesta, melusta, kiireestä ja kaikesta siitä, mitä on elämäänsä onnistunut hankkimaan. Toisille se on kauhistus, mutta eivät uskalla siitä luopua, kun eivät tiedä mitä sitten tekisivät, miten eläisivät. Huonostakin pitää kiinni, kun ei ole varmuutta, onko muualla parempaa.

Toiset ovat onnellisimmillaan pystyessään vapaina kulkemaan, liikkumaan, taivaltamaan aivan omia polkujaan. Jotkut eivät kaipaa edes pysyvää asuntoa. Ja silti ovat onnellisia elämässään, eivät ainakaan vaihtaisi sitä muuhun. Täällä pohjoisen tuntureilla, paljon yksin ollessaan ja kulkiessaan vain porot, koirat ja luonnon eläimet seuranaan, oppii kunnioittamaan yksinkertaista elämää, sen helppoutta ja antamaan arvoa kaikkein tärkeimmille asioille. Näkee tärkeän ja osaa erottaa siitä joutavuudet. On etelänkin ihmisissä niitä, jotka ajattelevat samoin ja palaavat tänne erämaihin kerta toisensa jälkeen kokeakseen tämän hiljaisuuden ja ihmeen.

Voikohan oikeasti olla onnellinen paljon tavaran ja tapahtumien keskellä. Monesti näyttää, että ihminen etsimällä etsittyjen elämysten, kohotettujen drinkkilasien, omituisen näköisten ruoka-annosten ja teennäisen puheen keskellä on kovin yksin. Suu hymyilee tai nauraa ammollaan, mutta silmistä näkee ahdistuksen ja onnettoman olon.

On helppoa uskotella itselleen, että onnellinenhan minä tässä olen. Taas tuli monta sataa tykkäystä, kun lähetin kuvan kuohuviinilasistani ja itsestäni hymyilemässä armaani kanssa tai yksin. Ollessani seikkailemassa, kaukomailla, jossain tapahtumassa tai kauniissa maisemassa. Tuli taas niin monta kaveripyyntöä, etten mitenkään ehtisi niiden kaikkien postauksia lukea. Kuulun niin moneen hallitukseen, yhdistykseen, kerhoon tai ryhmään, etten enää itsekään osaa lukua pitää. Olen kauhean tärkeä.

Olenko oikeasti? Kenelle?

Entä itselleni?

Olisiko etelän ihminen onnellinen täällä minun elämässäni? Ei olisi, ellei olisi milloinkaan tähän elämään kunnolla tutustunut ja tiennyt mihin tulee, tänne tullessaan. Monelle hiljaisuuskin on jo äärettömän vaikeaa. Aina pitää olla jotakin melua, musiikkia vähintään. Hiljaisuudessa joutuu kuuntelemaan itseään. Vaikka se on äärettömän palkitsevaa, on se hyvin vaikeaa muuhun tottuneelle.

Osaisiko olla yksin? Ei varmaankaan. Vähintään älylaitepeli pitää olla kaverina. Yksin olemisessa joutuu kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa. Se voi olla hyvin pelottavaa. Ja myös mahdolliset vaarat voivat kasvaa todellisuutta paljon suuremmiksi, kun niitä pohtii itsekseen.

Osaisiko keskittyä hiljaisuudessa odottamaan jonkin tapahtumista, vaikka ei tiedä milloin se tapahtuu? Osaisiko keskittyä, jotta olisi valppaana ja valmistautuneena silloin, kun vaara uhkaa? Tai jaksaisiko odottaa auringon nousemista kaamoksen jälkeen vai olisiko jo matkannut takaisin sinne, missä on rientoja, seuraa ja vaihtoehtoja paljon enemmän kuin tarpeeksi?

Osaisiko vaimo odottaa miestään tuntemattoman ajan, kun tämän on ollut lähdettävä tehtäviinsä. Osaisiko hän kaiken tarvittavan ja selviäisikö yksin noiden samojen asioiden ja yllättävien tapahtumien kanssa. Täällä jokainen joutuu ainakin ajoittain olemaan yksin ja selviämään haasteista.

On hyvä, että olemme erilaisia. Sinä siellä. Minä täällä.