Tämä kysymys olisi ollut aiheellinen minulle esitettäväksi nuorempana. Jouduin pohtimaan samaa asiaa, kun muutama päivä sitten katsoin telkkarista jotakin ohjelmaa, joka sai kyyneleet silmiini. Miksi siis kyynelehdin, kun näen jotakin ihanaa tapahtuvan muille.

Edellisessä blogissani kirjoitin kauniista, puhtaista, hyvää tekevistä tunteista. Suru on hyvää tekevä tunne silloin, kun kyse on puhtaasta surusta, mihin ei sekoitu muita tunteita. Olen tavannut menetystä surevia, joiden suruun sisältyy katkeruutta, kaunaa, jopa vihaa. Silloin suru on hautautunut näiden pahaa oloa lisäävien tunteiden alle. Puhutaan siitä lisää tuonnempana, ei tässä blogissa. En muuten puhu enää tunnetrilogiasta. Tunteemme ansaitsevat isomman tilan. Ne vaikuttavat ratkaisevasti hyvinvointiimme.

Kyyneleet tulevat silmiin, kun näemme jotakin herkkää ja kaunista, mikä liikuttaa sydäntämme. Sisältyykö tuohon kuitenkin jotakin muuta? Onko niin, että koemme jääneemme itse vaille tuollaista kokemusta, jota nyt katsomme elokuvassa, telkkarissa, luemme kirjassa tai todistamme muulla tavalla? Kaipaammeko tuota tunnetta niin, että sydämemme itkee ja kyyneleet kohoavat silmiimme? Jos olemme kokeneet itse jotakin vastaavaa, kyynelehdimmekö kokemuksen aikana? Luultavasti emme. Onnellinen hymy ehkä oli ilmeemme. Onko niin, että vain muiden onni saa silmämme kostumaan?

Minusta on mielenkiintoista se, että kyynelehdimme, kun hääpari astelee kohti alttaria, kun näemme kauniisiin asuihin pukeutuneen hääparin, joka loistaa onnellisuutta. Toivottavasti loistaa. Edelleen on toisenlaisiakin pareja. Hääjuhlassa emme enää saavuta samaa tunnetta ja kyyneleet pysyvät poissa.

Entä suvivirren aikana, palaako mieleemme oma lapsuusaikojemme viattomuus, ilo ja innostus? Suremmeko menetettyä lapsuuttamme eläessämme aikuisen arkipäivää? Toki aikuisen arkipäivä voi olla paljon parempaakin kuin koettu lapsuus.

En taida saada tästä asiasta selvää, vaikka noiden kysymysten pohtiminen onkin hyödyllistä. Omien tunteiden selvittely aina on. Niiden tukahduttaminen taas ei ole. Tukahduttaminen johtaa vain patoumiin, jotka jäytävät, jopa sairastuttavat. Annetaan siis kyynelten nousta herkistyessämme. Yleensä se tekee hyvää. Eikä kyyneleitään tarvitse hävetä. Ne osoittavat vain sen, että jokin kosketti syvästi sieluamme. Ihan toinen asia on sitten se, että lapsonen häpesi puolestani suvivirren aikaan kyynelten valuessa poskilleni.