Elämänvoima eli voima, joka pitää elossa. Mitä se oikein on ja missä sitä on? Aloin miettiä asiaa.

Usein käytetään sanaa elinvoima, mutta ei ole kyse samasta asiasta, vaikka läheistä sukua ovatkin. Elinvoimaa uhkuva -sanat liitetään yleensä voimakkaaseen, nuorehkoon henkilöön, useimmiten miespuoliseen. Väitän, että se ei kerro läheskään totuutta elämänvoimasta. Ns. henkiset piirit käyttävät usein sanaa energia – itsekin olen sitä käyttänyt – mutta sekään ei kerro kaikkea.

Tarkoitan elämänvoimalla voimaa, joka pitää elossa ihmisen ja jokaisen elollisen olennon. Siinä ei ole kyse hauisten kunnosta. Se on paljon monitahoisempi käsite.

Elämänvoimansa menettänyt -sanat sanotaan usein henkilöstä, joka on masentunut, eikä jaksa pitää itsestään huolta. Moni vanhus on tässä tilassa viime vuosinaan, jos tuntee itsensä sairaaksi, yksinäiseksi ja hylätyksi. Siinä ei kotihoidon tablettiin iltaisin viideksi minuutiksi ilmestyvät hoitajan kasvot ja (teko?)pirteät sanat auta. Auttaa vähän, jos hoitaja aidosti välittää ja on ennestään tuttu.

Elämänvoima on erilainen eri aikoina. Tähän palaan toisella kertaa. Sen voi menettää, mutta sen voi myös saada takaisin. Oikeastaan kyse on myös halusta elää. Vaikeissakin olosuhteissa ja sairaana voi omata elämänvoimaa, jos halua on. Toinen asia on se, miten se halu saadaan heräämään. Sekin on oman pohdintansa asia. Palaan siihenkin, sillä tämä kirjoitus olisi aivan liian pitkä, jos kaiken samaan sisällyttäisin.

Missä sitä elämänvoimaa sitten on? Terveessä, iloisessa, intoa täynnä olevassa ihmisessä sen huomaa helpoimmin. Mutta sitä on myös vanhuksessa. Usein paljonkin. Monesti enemmän kuin nuorisossa. Sitä on valtavasti myös muualla. Ajattelepa pakastettua siittiötä. Ihme on, että se sulaessaan voi saada uuden ihmiselämän alkuun omalla voimallaan. Siinä on tosi pienessä koossa valtavasti pakastettua, uinuvaa elämänvoimaa.

Elämänvoiman voi suorastaan kuulla kohisevan keväällä, jos painaa korvansa nuoren koivun kuorta vasten.  Keväällä elämänvoiman näkee ympärillään koko ajan. Mustasta, näennäisen elottomasta maasta nousee vauhdilla ja voimalla monenlaisia kasveja ja herää pikku mönkijöitä talvihorroksestaan. Elämänvoimansa avulla.

Entä sitten se näennäisen eloton maa, missä on sen elämänvoima? Jos katsoo multaa mikroskoopilla, näkee, ettei se suinkaan ole elotonta, vaan monenlaiset pienen pienet eliöt, bakteerit ja paljon muuta elämää sieltä löytyy. Elämää on kaikkialla. Valtavasti meidän sisällämmekin. Solumme uusiutuvat ja pitävät meidät ”käynnissä” koko ajan, bakteerikantamme työskentelee, jotta voisimme hyvin. Emme ole vain yksi elämä, vaan tarjoamme kodin myös miljoonille elämille. Vähän niin kuin puu tarjoaa kodin linnuille, oraville, kovakuoriaisille jne. Meret ovat täynnä elämää. Valtavan suuria eliöitä ja mikroskooppisen pieniä. Tieteemmekään ei vielä tunne kuin osan maapallon elämästä. Koko ajan tutkijat löytävät uutta ja ymmärtävät asioita uudella tavalla.

Kaikkea tätä ylläpitää elämänvoima. Ja kaikki tämä muodostaa kokonaisuuden, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sillä me tarvitsemme toisiamme. Emme olisi elossa ilman meissä elävää elämää. Tarvitsemme muita ihmisiä sekä luonnon pysyäksemme elossa. Tarvitsemme myös ilman ja veden Ja sen, että monet tekevät ahkerasti työtä, jotta kaikki tarvitsemamme tulee ulottuvillemme. Jotta elämänvoimamme voi säilyä.

Sitten, kun ihmisen elämä päättyy, me emme kokonaan kuole. Meissä elävä bakteerikanta jatkaa elämäänsä ainakin osittain. Mutta tärkein, ihmisen sielu, hänen rakkautensa, hänen vaikutuksensa meihin muihin, ei kuole. Se säilyy ja elää.