Lainasin kirjastosta ystäväni suositteleman Pirjo Tuomisen kirjan Kurtturuusut. Siihen heimoon kuulun minäkin. Hauskaa ja vähän vakavaakin tarinaa oli mukana.

Hauskaa oli kirjan neljän päähenkilön elämänasenne. Kokemus oli opettanut, että kaikkea ei voi saada ja että pettymykset eivät saa lannistaa.

Vaikka kirja on kepeä laadultaan, siitä voi saada paljonkin ajatuksia. Voi samaistua useaankin henkilöön. Voi ymmärtää, miten saman kokeneita lähentää ja yhdistää yhteinen ymmärrys. Voi myös tukea ja olla ystävä toisen kanssa, vaikka tämän edesottamuksia ei aina ymmärtäisikään. Ja että jaettu ilo todella on kaksinkertainen ilo. Ja jaettu suru – jos ei puolitu niin – helpottaa ainakin vähän.

Ystävien merkitys korostuu iän myötä. Pois jäävät ”turhat tuttavat”. Toki jokaisesta itsestään riippuu se, mitä kaipaa elämältä. Jos kaipaa huvituksia, jatkuvaa ohjelmaa ja pelkää pysähtymistä, kaikki tuttavuudet ovat tervetulleita. Eikä siinä ole mitään pahaa. Päinvastoin. Jokainen elämä on arvokas. Hiljainen ja mietiskelevä on hyvä siinä missä vauhdikas ja meneväkin. Onneksi olemme erilaisia.

Kuulun mietiskelijöihin. Me emme juurikaan auta menomestoja menestymään. Valitsen harrastukseni, menoni ja käyntikohteeni oman mielenkiintoni mukaan. Tiedän jo, missä en viihdy. Ja myös sen, mistä pidän. Olen kuitenkin innokas tutustumaan uusiin asioihin ja paikkoihin ja ihmisiin. Annan itselleni luvan yllättyä ja ilahtua. Jos en pidä, olen oppinut.

Kirja kuvaa hyvin kurtturuusu-ikäisten naisten yksinäisyyttä ja elämäntilannetta ja kaipuuta johonkin muuhun. Se kuvaa myös heidän opinpolkuaan osoittelematta. Todentuntuisia tarinoita jokainen. Kirja soveltuu kaikille kurtturuusuikää lähestyville tai sitä eläville ihmisille. Niin naisille kuin miehillekin. Tuleepa avanneeksi naisnäkökulmaa heillekin. Ja iloa talven pakkasten keskelle, kun ruusuja on vain kaupassa ja ikkunoiden jääkukissa.