Olen lukemassa järjestyksessä kolmatta ruotsinkielistä kirjaa tämän vuoden puolella. Tulin kiinnittäneeksi huomiota siihen, että kieli on muuttunut siitä, kun itse sitä opiskelin. On uusia sanoja. Kielioppikin on muuttunut. Ensin luulin oikolukijan virheiksi huomaamiani asioita. Eivät olleet.

Sama on tietysti tapahtunut omalle äidinkielelleni. Sen olen huomannut monesti. Somessa törmää usein kommentteihin nuorison omista ilmaisuista, joita vanhemmat – edes keski-ikäiset – eivät ymmärrä. Buumerit ovat pudonneet ihan kelkasta. Myös emojien suhteen, vaikka niitä käyttäisivätkin.

Stadin slangi oli jotakin kummallista – kauan sitten. Enää sitä osaavat vain harvat. Elämänkumppanini sitä osasi hyvin, mutta tilaisuuksia sen käyttämiseen tuli harvoin. On paljon ilmaisuja, jotka elävät jonkin aikaa ja sen jälkeen vain harvat niitä muistavat.

Televisiossa ja lukuisissa muissa viestintäkanavissa Kotimaisten kielten keskuksen ohjeet sivuutetaan hyvin usein. Välillä hämmästyn jotakin ilmaisua. Meikäläisen opiskelussa kieliopilla oli vankka sija. Moniko nuori muuten käyttää sanaa vankka? Ei varmaan kukaan.

On paljon sanoja, jotka ovat jääneet pois käytöstä. Uusia on tullut tilalle. Monesti käytetään englanninkielistä ilmaisua, vaikka hyvä suomenkielinen vastine olisikin olemassa. Eräs läheisistäni sanoi, että sukukirjani tekstistä huomaa sen olevan vanhemman ihmisen kirjoittamaa. Näin on. Sukukirja kertoo menneistä ajoista, siihen vanhahtava kieli sopiikin. Näissä blogeissa voisin käyttää muunlaisia ilmaisuja. Mutta en taida osata.

Hyvin ymmärsin ruotsinkielisiä helppolukuisia ajanvietekirjallisuuden tarinoita. Muuttuneesta kieliopista ja uusista sanoista huolimatta. Olen pyrkinyt lukemaan muutamia kirjoja vuodessa muulla kuin äidinkielelläni säilyttääkseni edes osan aikanaan vaivalla hankkimastani kielitaidosta.

Kieli muuttuu ja me myös. Se on hyvä se. Eletään ajassa ja hyväksytään se, että muutos on ainoa pysyvä asia elämässä.