Näinä tammikuun päivinä tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kävin tutustumassa hoivakotiin, jossa toimin vapaaehtoisena.

Olin käynyt saattohoidon vapaaehtoiskoulutuksen, jonka tarkoituksena oli kouluttaa vapaaehtoisia olemaan lähellä kuoleman lähestyessä ja tapahtuessa. Jokainen valitsi hoivakodin, johon ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Minä valitsin sen, mihin kulkeminen oli helpointa. Se oli hyvä valinta.

Tammikuun alussa kävin haastattelussa hoivakodissa. Minulta kysyttiin, haluanko osallistua pelkästään saattohoitotilanteisiin vai voisinko olla myös pitempiaikainen ystävä asukkaalle. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Henkilöstölle tiedotettiin tulostani ja yhdessä he valitsivat minulle ystävän, jonka luona aloin käydä viikoittain. Uusi ystäväni valitsi kelloajan ja minä viikonpäivän, jolloin tapaamme. Hyvä oli valinta, sillä tapaamisemme ovat olleet tärkeitä sekä minulle, että ystävälleni.

Hoivakodin asukkaat ovat muistisairaita. Olen oppinut näinä kolmena vuotena paljon muistisairauksista ja vanhenemisesta. Siitä, että ei ole mitään kaavaa olemassa. Jokainen on erilainen ja yksilö myös hoivakodissa, vaikka yhdistäviä tekijöitä onkin paljon. Asukkaan vointi on toisina päivinä hyvä ja toisina huono, riippuen mm. edellisen yön unen laadusta. Olen nähnyt, että jonkun asukkaan kunto on romahtanut viikon aikana. Nähdessäni uuden asukkaan tiedän jonkun toisen kuolleen. Hoivakoti on asukkaan viimeinen koti.

Olen ollut iloinen siitä, että ystäväni on oppinut tuntemaan minut ja ilahtuu joka kerta, kun tulen. Viime aikoina hän on toisinaan pitänyt minua sisarenaan, lapsuuden ystävänään tai kummityttärenään. Olen oppinut sujuvasti hyppäämään kulloiseenkin rooliin. Eikä haittaa, vaikka lause alkaa yhdestä asiasta ja päättyy aivan toiseen. Tärkeää ei ole puheen sisältö vaan tapaaminen ja sen laatu. Halaaminen tekee hyvää jokaiselle. Hän myös sanoo minulle usein ”minun rakas” ja katsoo silmiin. En ole ainoa, jolle hän sanoo näin. Mutta sillä hetkellä olen.

Hetket ovat tärkeitä. Niistä jää tunnejälki myös muistisairaalle. On hyvä saada keskittyä muuhun kuin omiin kipuihinsa edes toisinaan. Minulle ja ”mummolle” hetkemme ovat tärkeitä. Kerran hoitaja sanoi hänen odottaneen tuloani aamusta asti. Siitäkin tiedän, että olen tärkeä hänelle. Kahdesti hän on ollut hyvin lähellä kuolemaa, mutta toipunut jälleen. Olen saanut kauan saattaa häntä kohti elämänsä loppua.

Hoivakodin vapaaehtoistoiminta sopii minulle. Toivon, että monelle muullekin. Meitä ei ole liikaa. Eikä siinä tarvita mitään erikoisia taitoja. Riittää, että on ihminen ihmiselle.