Hyvän ystäväni suosituksesta lainasin kirjastosta Moona Laakson kirjan ’Naisia, jotka etsivät suurta tulta’. Oli tosi kiinnostavaa luettavaa. Useimmista naisista olin kuullut aiemmin, mutta jokaisesta tuli esiin paljon uutta. Kirja sai myös pohtimaan sitä, mikä on muuttunut, mikä ei.

Yhteistä kaikille oli se, että he jäivät puolisonsa varjoon. Aino Aalto ja Tuulikki Pietilä vähemmän kuin muut. Oli muutamia, joiden kohtalo tuntui tarpeettoman kovalta, lähes sietämättömältä. Miehen valta ja voima olivat niin vahvat, että naisen oli alistuttava. Myös laki oli miesten puolella.

Tänä päivänä laki säätää kaikki tasa-arvoisiksi sukupuolesta riippumatta. Jokainen käyttäytymistä ohjaava laki on kuitenkin tullut käytännössä voimaan vasta paljon myöhemmin kuin se säädettiin. Asennemuutos vaatii aikaa. Vuonna 1823 säädettiin laki, jonka mukaan naisen ei tarvinnut mennä avioliittoon naittajan määräämän miehen kanssa. Eipä tainnut pitkään aikaan kukaan nainen uskaltaa vastustaa isänsä tai muun naittajan tahtoa, vaikka olisi halunnut. Tasa-arvolain suhteen lienee samanlainen tilanne.

Perheiden sisällä tapahtuu paljon asioita, jotka eivät koskaan tule ulkopuolisten tietoon. Me kantasuomalaiset hämmästelemme eri kulttuureista maahamme tulleiden naisten epätasa-arvoista suhdetta miehiinsä. Emme ymmärrä, että se on syvällä heidän kulttuurissaan, eivätkä kaikki naiset ole itse valmiita muuttamaan sitä tilannetta. Mies koetaan suojelijana, vaikka ulkopuolisesta muulta näyttäisi. Tietysti on olemassa myös väkivaltaa ja epätasa-arvoa. Sitä on kuitenkin meidän ”alkuasukkaidenkin” keskuudessa. Me vain ummistamme siltä silmämme, kun haluamme ”olla parempia” kuin muualta tulleet.

Moona Laakso toteaa viimeisessä luvussaan: ’Mitä jos he olivatkin onnellisia? Heidän on täytynyt rakastaa miehiään paljon enemmän kuin olen ymmärtänyt.’ Näin voi olla tai sitten ei.

Itse olin eräässä elämäni vaiheessa sillä tavalla varjonainen, että miehelläni oli arvostettu asema organisaatiossaan ja tunsin erilaisissa tilaisuuksissa olevani vain muodollisuus, joka kulki mukana vain siksi, että satuimme olemaan avioliitossa. Minusta ei oltu kiinnostuneita. Niin luulin. Niin luuli puolisonikin. Näkymätön olin eräällä tavalla. Sama oli kirjan varjonaisten tilanne.

Onneksi nykynaiset ymmärtävät paremmin oman arvonsa ja voivat loistaa siinä kuin miehetkin. Onneksi moni mies – ja nainen – ymmärtää myös sen, että oman puolison arvostaminen ja sen osoittaminen lisää omaakin arvostusta.  

On ollut meidän naisten omakin syymme, että olemme jääneet varjoon. On ollut helpompaa alistua kuin nousta vastustamaan. Lyhyellä aikavälillä. Ikävä kyllä siitä voi tulla tapa. Toivon, että jokainen nainen ja jokainen mies tasavertaisesti saa nyt ja tulevaisuudessa loistaa aivan omana itsenään. Siitäkin huolimatta, että elämänkumppani olisi myös tällainen loistava tähti.