Vähän aikaa sitten näin piirroskuvan, missä aviopari oli kävelyllä lastensa kanssa. Vanhemmat katsoivat kumpikin kännyköitään, vanhempi lapsista samoin. Vauva istui rattaissa tabletti kädessään. Minua nauratti mokoma kuvitelma.

Kunnes havaitsin tosielämän tilanteen, missä äiti työnsi pientä lastaan rattaissa ja samalla tutki kännykkäänsä. Syrjäsilmällä ilmeisesti havainnoi ympäristöäänkin, sillä käveli tiellä varsin suoraan. Lapsi istui rattaissa kasvot äitiin päin, mutta katsekontaktia ei syntynyt. Seurasin tilannetta vain lyhyen aikaa, enkä tiedä laittoiko äiti kännykkänsä pian pois ja keskittyi lapseensa. Toivottavasti.

Luulisin, että katsekontaktien vähäisyys vaikuttaa haitallisesti lapsen kehitykseen. Katse kertoo tunteen paremmin kuin sanat. Mitä välittyy silloin, kun vanhempi säästelee katsekontaktiaan?

Luulen, että juuri tänä aikana katsekontakti – myös nuorten ja aikuisten välillä – on hyvin tärkeä. Tiedotusvälineistä tulvii levottomuutta herättäviä uutisia – joko todellisia tai keksittyjä – aiheuttaen pelkoa, mistä seuraa uni-, käyttäytymis- ja muita häiriöitä. Rauhoittava, levollinen, rohkaiseva katse voisi auttaa rauhoittumaan ja rentoutumaan. Ja todellinen kuunteleva läsnäolo.

Kännykät eivät ole ainoa syy vanhemman ”poissaoloon”. On sitä osattu ennenkin. Lapsi laitettiin istumaan telkkarin eteen katsomaan lastenohjelmia tai videoita, jotta vanhempi saattoi puuhailla omiaan. Vaikkapa puhua rauhassa puhelimessa. Kotona on monenlaista tehtävää, missä pieni lapsi ei voi olla mukana. En siis täysin tuomitse älylaitteiden käyttöä, mutta olisiko se menossa liiallisuuksiin? Nyt jo monilla on niihin riippuvuus. Entä kun nuoremme hankkivat lapsia? Katsooko enää kukaan toista silmiin? Kertooko ilmeellään ja eleillään välittävänsä, rakastavansa.

Sanoilla voi valehdella, silmillä ei.