Pikkulan Mari tuli mieleeni, kun tallustelin avojaloin lattialla ja vilkaisin varpaisiini. Marin jalat muistan lapsuudestani.

Marin äiti Amanda oli kotitaloni mäkitupalainen, Mari hänen jälkeensä. Mäkitupa sijaitsi muutaman sadan metrin päässä ja oli pikkuruinen. Monella on nykyään olohuone suurempi kuin Amandan mökki. Silti se oli sen ajan mäkituvaksi tavanomainen. Mökissä asui jossakin vaiheessa 7-8 henkilöä. Siskonpeti oli ainoa vaihtoehto.

Amanda oli piikonut usealla paikkakunnalla ja lopulta päätynyt mäkitupaansa. Maria syntyi kotikunnassani. Amanda kävi hänet siellä synnyttämässä, vaikka piikoi ihan muualla. Muutaman vuoden päästä tiet yhtyivät jälleen.

Mari kasvoi ja sai lapsia. Kaksi kuoli pienenä. Minä muistan Marin vanhana mummona. Hän kulki kylällä kutoen koko ajan sukkaa. Lankakerä oli taskussa. Niillä sukilla hän taisi katraansa elättää. Mari tuli tupaan ja istui hiljaa ovensuupenkille. Äitini kanssa jutteli, kun puhuteltiin. Lähti sitten kotiin leivän tai munien tai jonkin muun viemisen kanssa. Muistan hänet hiljaisena, mukavana ihmisenä, ei yhtään pelottavana. Siihen aikaan pikkutytöt eivät puhuneet vieraiden kanssa, ellei jotakin kysytty. Mari ei kysynyt.

Ne Marin jalat olivat leveät, sierettyneet ja niiden pohjat olivat kovettuneet. En tiedä, oliko hänellä koskaan kenkiä. Aina hänet näin avojaloin. Mäkitupalaisen elanto oli kovin niukkaa. Hyvä, kun jotakin syötävää sai haalittua joukolleen.