Kotisivullani kerron jonkin verran elämäni ihmeistä. Vesi on usein niissä elementtinä. Tässä muistelen erilaisia vesiä elämäni ja matkojeni varrelta.

Lapsuuden vedet ovat melkein poikkeuksetta ihania muistoissani. Kotimme sijaitsi mäellä, jonka alapuolelle alkukesästä muodostui niin suuri lammikko, että äitini pystyi pesemään siinä mattojakin. Sitä ennen minä sain polskutella siinä mielin määrin. Se oli niin matala, että hukkumisvaaraa ei ollut. Yksin en kuitenkaan saanut mennä.

Parin kilometrin päässä oli järvi, missä kävin uimassa parin naapurikylän tytön kanssa. Palatessa olin yhtä hikinen kuin lähtiessä, mutta kivaa oli ollut. Järven rannalla oli vain pari mökkiä. Nyt monia. Joskus uimaan mentäessä vesi tuntui kylmältä. Yksi meistä antoi oivan neuvon. Pissi ensin veteen ja mene sitten siitä kohtaa uimaan. Hyvin toimi.

Tätini ja setäni mökki sijaitsi kapean meren salmen rannalla. Sen suolapitoisuus on hyvin pieni. Vesi tuntui kuitenkin erilaiselta. Oli jännittävää uida kaislikkoon tehdyn aukon läpi ja katsoa avautuvaa salmea. Toisen sukulaisen luona vähän vanhempana olin hukkua, kun lähdimme isän ja serkkuni kanssa uimaan minulle liian suureen aallokkoon. Miehet jatkoivat lähisaareen, minä palasin rantaan. Vesi kantaa, mutta sitä on syytä kunnioittaa.

Kesämökkimme ikkunasta jaksoin loputtomiin katsella alati vaihtuvaa järvenselkää. On uskomatonta miten erilainen järvi voi olla valon ja säiden vaihtuessa. Sen tuijottelu on lähes maagista. Siihen järveen liittyy hieno muisto, kun sain kaikessa rauhassa uida rauhallista rintauintia kuikkaparven läpi. Ne eivät mitenkään reagoineet minuun. Keväisin ja runsaiden sateiden jälkeen sain nukahtaa lähipuron solinaan. Virtaavan veden ääni purossa tai koskessa on aina elämys.

Myöhemmin matkustaessani elämänkumppanini kanssa näin monenlaisia vesiä. Olen matkannut Saimaan, Kielin, Panaman ja Suezin kanavien läpi. Olen reissannut Tonavalla ja Volgalla, jopa Mekong-joella. Olen nähnyt monia meriä. Aiemmin kirjoitin kokemuksistani Välimerestä ja Havaijin aaltojen lempeästä kannattelusta. Musta meri oli laivan kannelta katsoessa todella musta, vaikka vesi läpikuultavaa olikin. Syvyysköhän sen aiheutti?

Pohjanmerellä istuin tapani mukaan hyvin lähellä meren pintaa ulkokannella ja katselin aaltoja. Silloin tajusin ensimmäisen kerran, että vaahtoavan aallon harjalta nousi ylöspäin yllättävän isoja, aivan kirkkaita vesihelmiä. Ajattelen, että vesi on kuin elämä. Kumpikin liikkeessä koko ajan. Välillä on tyyntä ja rauhallista, kaunista. Välillä myrskyää. Silloinkin, isojen aaltojen tullessa, voi aallon harjalla havaita jotakin hyvin selkeää, kirkasta ja kaunista, kun ei katso pelkkää vaahtoa. Nuo kirkkaat vesihelmet olivat hyvin kauniita, kun aallot nousivat sillä hetkellä vanhan vihreän pullon väriseltä näyttävästä merestä. 

Kaikki näkemäni meret ovat olleet hyvin kauniita. Niin kuin vesi vain voi olla. Välillä aaltoillen, välillä tyyninä ne tarjoavat kauniin näyn ja ovat täynnä elämää. Kunhan vain suojelemme niitä. Tätä kirjoittaessani Englannin rannikolla on juuri ollut laivaonnettomuus, josta aiheutui valtavasti vahinkoa myös merelle. Laivoja on helpompi korjata ja korvata. Merelle aiheutettua vahinkoa paljon vaikeampi ja työläämpi.

Suomalaiset harvoin todella syventyvät ajattelemaan puhtaan veden tärkeyttä ja makean veden saatavuutta. Vaikka se on ihmisille elinehto. Avamme vesihanamme ja otamme suihkun sen enempää ajattelematta. Osalle maapallon asukkaista vettä on saatavilla rajoitetusti ja sen hankkiminen vaatii ponnistelua. Voisimmeko jotenkin tasapainottaa tätä tilannetta? Hienoja ovat ne projektit, joissa suomalaisetkin ovat tehneet kaivoja sinne, missä niitä ei ennen ollut. Siihen on liittynyt myös paljon muuta, josta en nyt kirjoita enempää. Hyvää työtä. 

Meistä jokaisesta kaksi kolmasosaa on vettä. Siitäkin vedestä – siis itsestämme – on syytä myös pitää huolta. Kaikki vesi on tärkeää. Sisäinen ja ulkoinen vesi. Ihmeellisiä ovat veden ominaisuudet. Sanotaan, että sillä on myös muisti.

Miten hyvältä tuntuukaan lämmin kesäsade kasvoilla. Sitä odotellessa!