Mistähän se johtuu? Miksi vain naiset keskustelevat. Se ei ole keskustelua. Se on pyrkimystä määrittää tilanne omaa käsitystä vastaavaksi. Olisiko jo aika siirtyä tässäkin asiassa seuraavaan vaiheeseen eli rauhanneuvotteluihin, missä molemmat osapuolet ovat yhdessä etsimässä ratkaisua, jonka molemmat voisivat hyväksyä.
Münchenissä Sanna Marin oli keskustelemassa naisten tasa-arvosta esittäen vahvoja näkemyksiä. Voisimmeko seuraavaksi järjestää korkean tason paneelin, mihin osallistuisi yhtä paljon miehiä ja naisia? Keskustelulla olisi kaksi vetäjää, jotta tasa-arvo toteutuisi siinäkin. Jos siinä syntyisi riita ja mekkala, niin aihetta olisi todella tärkeä jatkaa. Vain siten päästään eteenpäin.
Feminismi, metoo ja monet naisasialiikkeet ovat nostaneet naisten ymmärrystä siitä, että länsimaiden naiset ovat olleet alistetussa ja epätasa-arvoisessa asemassa. Muualla maailmassa hyvin laajalti näin on edelleen. Samaan aikaan emme voi puhua länsimaiden naisten vapautumisesta ja tilanteesta esimerkiksi Afganistanissa ja monessa muussa maassa, missä naisten oikeudesta koulutukseen, pukeutumiseen ja käytökseen säädellään hyvin tarkoin. Oikeuksia ei ole. On velvollisuuksia. On rajoituksia. On alistamista. On sortoa. Kaikki naiset tarvitsevat tasa-arvoa. Lähtökohdat vain ovat kovin erilaiset eri puolilla maailmaa. On löydettävä ratkaisuja ja etenemistapoja erilaisiin tilanteisiin.
Oman työurani alkuaikoina miesten oli helpompi päästä virkoihin, sillä naisten pätevyyttä epäiltiin. Muutoksen tuulet puhalsivat kuitenkin jo silloin. Tasa-arvolaki tuli vasta myöhemmin.
Omalla kohdallani en joutunut kokemaan syrjintää sukupuoleni vuoksi. Monesti olin neuvottelujen ainoa nainen. En tullut ajatelleeksi asiaa. Olimme työtovereita. Hämmästystä herätin sillä, että toisinaan avasin oven miespuolisille työtovereilleni, jos olin kulkemassa joukon etunenässä. Etenkin vanhempien herrasmiesten oli vaikea tottua siihen. Minusta oli oikein olla tasa-arvoinen myös siinä suhteessa. Hieman tilanne huvittikin, kun rikoin kaavoja ja herrat hämmentyivät.
Odottaako nykynainen, että häntä kohdellaan joissakin asioissa palvottavana prinsessana ja toisissa tasa-arvoisena amatsonina, joka voi komentaa sotajoukkoja? Tätä olen pohtinut median sivustoja selatessani.
Tasa-arvo ei löydy siitä, että vain naiset keskustelevat. Miesten suunnalta kuuluu vain protestiääniä. Osa miehistä kokee tarpeelliseksi opetella käyttäytymään tavoilla, joiden uskovat miellyttävän naisia. Enemmän ”naismaisesti”. Ristiriita syntyy siitä, että samaan aikaan hänen odotetaan käyttäytyvän suojelevana ritarina ja tunteitaan osoittavana haavoittuvana ihmisenä. Tasa-arvon löytyminen ei ole helppoa.
Voisimmeko hyväksyä kummankin sukupuolen edustajat sellaisina kuin ovat? Naisista toiset mieluummin keskittyvät hoivaamiseen ja tunteiden kanssa työskentelyyn. Toiset viihtyvät, tieteen, markkinatalouden, yhteiskunnallisten tehtävien tai organisaatioiden parissa ja johtotehtävissä. Monet onnistuvat yhdistämään siihen hyvän perhe-elämän. Miesten kohdalla voi olla ihan sama tilanne. Moni mies on mainio koti-isä, hoiva-alan työntekijä, sielunhoitaja ja ihan mitä vain. Voisimmeko olla ihan vain ihmisiä toinen toisillemme? Tasavertaisina toisiamme kunnioittaen. Sallien jokaisen ilmentää niitä ominaisuuksia, joita on syntymässään saanut.
Toivoisin, että emme pakottaisi toisiamme muotteihin, jotka eivät sovi. Sallitaan erilaisuus. Jokaiselle. Ollaan ihmisiä ihmisille, lähimmäisiä toisillemme.
