Puoli vuotta elämänkumppanini kuoleman jälkeen eli noin viisi vuotta sitten osallistuin kirkon sururyhmään. Meitä osallistujia oli aluksi kuusi naista. Seurakunnan edustajina oli kaksi pappia. Toiseen tapaamiseen ei yksi osallistuja enää tullut. Hänen läheisensä lähtö oli liian lähellä. Vielä hän ei pystynyt käsittelemään asiaa ryhmässä.
Ehdimme kokoontua muutaman kerran ennen koronan alkua. Kerroimme jokainen tilanteestamme ja asiaa käsiteltiin ohjaajien johdolla. Jokainen sai puhua juuri sen verran kuin kulloinkin jaksoi ja halusi. Ryhmään sai tulla mukaan riippumatta oman uskon laadusta tai siitä mihin uskoi tai oliko edes seurakunnan jäsen. Jokainen oli tervetullut.
Koronan alettua pidimme tauon kokoontumisissa. Oli hyvä, että olimme ehtineet kokoontua kolmisen kertaa, jotta asian käsittely oli päässyt alkuun. Jokainen työsti omaa suruaan. Jokaisen tilanne oli erilainen. Oli pitkän avioliiton jälkeen leskeksi jääminen. Oli oman vanhemman yllättävä kuolema. Oli oman lapsen menehtyminen onnettomuudessa aikuisuuden kynnyksellä. Oli minun tarinani lähes kahdestakymmenestä todella onnellisesta vuodesta. Myös papeilla oli omakohtaiset kokemukset läheisen kuolemasta. Olimme kaikki vertaisia.
Meitä jokaista yhdisti syvä suru. Kenelläkään ei ollut vaikeita tunteita kuten voimakasta katumusta tai katkeruutta mukana surussa. Sikäli olimme yhtenäinen ryhmä. Olimme hyvinkin erilaisia. Eri-ikäisiä myös. Erilaisuus ei häirinnyt. Ehkä paremminkin yhdisti, sillä suru oli ainoa yhdistävä tekijä. Siihen keskityimme.
Kokoonnuimme vielä muutaman kerran koronan ensimmäisen aallon vähän laannuttua. Ohjaajamme totesi, että tauko oli tehnyt meille hyvää ja he huomasivat, miten keskustelumme oli vilkkaampaa kuin ennen. Alitajuntamme oli tehnyt työtään, vaikka emme olleet tavanneetkaan.
Olen tavattoman kiitollinen siitä, että sain olla ryhmässä mukana. Ohjaajamme olivat herkkiä kuuntelijoita, jotka osasivat havainnoida meitä ja ymmärtää jokaisen tarpeet hiljaisuuteen tai puhumiseen, avautumiseen tai yksityisyyteen. Saimme apua tunteidemme kohtaamiseen ja surun läpikäymiseen. Surun hyväksymiseen matkakumppaniksi, joka on mukana, mutta ei sorra ja suista meitä raiteiltamme. Jokaisen mielestä ryhmästä oli paljon apua. Lämmöllä muistamme ohjaajiamme.
Meistä kolme pitää edelleen yhteyttä. Olemme käyneet yhdessä konserteissa ja syömässä niiden jälkeen. Whatsapp-ryhmämme nimi on osuvasti Surun yhdistämät. Suru yhdisti meidät ja olemme kiitollisia, että löysimme toisemme. Yhteisselfiessä hymyilemme kaikki ja keskustelujamme höystää monesti makea nauru. Surumme on antanut tilaa ilolle. Rakkaitamme muistamme jokainen, mutta suru ei ole enää päällimmäisenä tunteena. Elämä jatkuu. Erilaisena, mutta jatkuu.
Olen kiitollinen kirkolle ja muille osallistujille sururyhmästäni.
