Kuuntelin samaa jumalanpalvelusta, josta edellisellä kerralla kirjoitin. Saarnan jälkeen Tapio Luoma luki rukouksen, jossa ensimmäisenä aiheena oli lohdutus kuoleman jälkeisessä surussa. Aloin itkeä.

Olen kirjoittanut sukumme surun syksystä. Vuoden vaihtuessa ja erityisesti loppiaisena tunsin, miten elämässä on muitakin sävyjä kuin ne tummat. Itkuni paljasti sen, mikä minun olisi aiemmilta ajoita pitänyt tietää. Suru ei poistu mihinkään. Se on, se jää, mutta sen kanssa oppii elämään, on opittava. Sitä ei voi pakottaa poistumaan. Olinko yrittänyt kätkeä suruni itseltäni?

Pois lähtenyt rakkaamme on edelleen sydämessämme kipeänä kaipauksena. Voimme touhuta arkipäivän askareita uupumukseen saakka. Silloin huomiomme kiinnittyy siihen, mitä on meneillään. Suru ei pääse nousemaan esiin, mutta se on pohjalla kaiken aikaa. Sen kokeminen vain siirtyy, mutta ei poistu.

Surua voi yrittää kätkeä lähimmiltään ja muilta ihmisiltä. ”Kyllähän tämä tästä. Elämä jatkuu. Aika parantaa.” No ei paranna. Suru helpottaa ajoittain noustakseen pinnalle jonkin odottamattoman asian yhteydessä. Ehkä olen jo kertonut, miten pillahdin itkuun Stockmanin käytävällä, kun vaaterekin päähän oli laitettu vaatepuulle miesten pyjama ennen joulua muutama vuosi sitten. Näky oli lähes sama, joka oli aikanaan Malagassa. Silloin ostin sen pyjaman elämänkumppanilleni. Suru ryöpsähti esiin voimalla, kun vastaava näky pysäytti minut. Rakkaani kuolemasta oli vain pari vuotta.

Surua voi tarkoituksella yrittää peittää hankkimalla itselleen ohjelmaa. Konsertteja, kerhoja, leffoja, harrastuksia, tapaamisia… Voi luulla, että surua ei enää ole, kun ajatukset ovat muualla. Jossakin syvällä se kuitenkin on. Tulee tilanteita, joissa suru koskettaa tosi syvältä. Annetaan sen koskettaa. Suru on kaunista. Se tekee hyvää. Kun antaa itselleen luvan surra, se parantaa. Ja suru on taas hitusen verran helpompi kestää.

Surua on hyvä purkaa puhumalla niiden kanssa, jotka ovat läsnä myös sydämellään. Puhuminen tuntuu hyvältä. Jakaminen tekee hyvää muutoinkin kuin surussa. Suru ei siirry kuulijaan, vaan parantaa myös häntä. Jos puhuminen ei tunnu hyvältä, älä puhu. Puhumisen aika ei ole ainakaan nyt. Olemme erilaisia ja koemme surunkin eri tavoin.

Minusta suruun ei kuulu itsesääli. Suru on puhdas tunne menetyksen jälkeen. Itsesääli on muuta. Surua on edeltänyt jokin hyvä ja kaunis. Joskus siihen sisältyy katumusta, jopa vihaa. Kaikki ne on tarpeen kohdata ja tuntea sellaisenaan. Tunteet patoutuvat muutoin kehoon ja jopa sairastuttavat.

Annetaan surun nousta esiin. Ei yritetä kätkeä sitä. Edes itseltämme. Näin voimme vähitellen toipua, suru muuttuu kaipaukseksi ja vähitellen pinnalle nousee ilo siitä, mitä oli. Tiedän.