Kauan sitten lääkärini yritti ja onnistuikin kiinnittämään huomioni kivuliaasta toimenpiteestä jutteluun. Yksi hänen mieleeni jääneistä kommenteistaan oli lastenkasvatuskeino: uhkailu, kiristys ja lahjonta.
Moista sanontaa en ollut kuullut ennen, sen jälkeen kyllä monen sanomana. Tämä lääkäri tuskin noita keinoja itse käytti. Mukava oli. Ainakin potilailleen. Nyt voin miettiä, olenko minä käyttänyt noita keinoja omiin lapsiini. En myönnä ainakaan kaikkia käyttäneeni.
Kovasti vierastin sitä, kun sivusta jouduin seuraamaan, miten lapselle sanottiin, että jälkiruokaa ei tule, ellet syö kaikkea pääruokaa lautaseltasi. Tiesin, että lapsen lautaselle laitettu annos oli ihan liian suuri niin pienelle. Kiristystä oli, eikä jälkiruokaa tullut. Kyllähän nuo ovat lapsiin käytettyjä keinoja. Ei vain ajatella niiden oikeita nimiä. Niin tavallisia ne ovat.
Jotkut suuret lapset, jotka luulevat olevansa maailman herroja näyttävät käyttävän samoja keinoja. Annan sinulle kaksi lelua, jos sinä annat minulle tuon yhden. Jos et anna lelua, tulet varmasti kärsimään seurauksista. Jos et annan lelua, rikon tämän sinun kännykkäsi. Ja kiusaajan vierestä löytyy yleensä aina joku, joka huutaa: ”Riko se”. Kansainvälisen politiikan ilmapiiri näyttää muuttuneen ”lastenkasvatukseksi tai -tarhaksi”. Ei hyvä, kuten Miitta Sorvali niin mainioin äänenpainoin sanoo. Ei todellakaan hyvä!
Kansainvälinen politiikka on muuttunut kaupankäynniksi, jossa vahvemman aseman saavuttanut kiristää heikompaa. Miten kaipaankaan diplomatiaa, jossa etsitään ratkaisua, jonka molemmat osapuolet voivat hyväksyä Sopuisa ratkaisu on aina parempi kuin pakotettu. Maailmanpolitiikassa pikavoitot eivät ennusta hyvää. Kun taktiikka unohtaa strategian, sota hävitään. Tässä tapauksessa rauha.
Voisin osallistua myös sellaiselle marssille, missä heiluttaisin kylttiä: Diplomatia kunniaan, Rauha maailmaan.
