Syyrian diktaattori on ollut otsikoissa lähipäivät. Jäin pohtimaan mokomaa ilmiötä. Miten tulee diktaattoriksi ja millaista elämä silloin on.

Diktaattoriksi tullaan yleensä kahta eri reittiä. Toinen on perinnöllinen jatkumo ja toinen itse kiipeäminen siihen asemaan. Lienee muitakin, mutta nämä kaksi tulivat mieleeni.

Perinnöllisestä tavasta esimerkkeinä ovat ainakin Pohjois-Korea ja Syyria, joka nyt siis on entinen diktatuuri. Diktaattoriksi päätymisestä omin pyrkimyksin esimerkkeinä ovat Venäjä ja Hitlerin Saksa. Näiden kahden maan johtajia ei ehkä voi pitää samanlaisina diktaattoreina kuin edellisiä, mutta melkoisina yksinvaltiaina kuitenkin.

Jos diktaattoriksi päätyy perimällä aseman vanhemmaltaan, nousee asemaansa luultavasti helpommin kuin ponnistelemalla aseman vuoksi. Todennäköisesti asema ei kuitenkaan ole itsestään selvä, sillä mahdolliset sisarukset tai edeltäjän sisarukset saattavat myös havitella asemaa. Ehkä muutkin. Silloin diktaattoriksi päätyvän on siirtymäaikana oltava valppaana, ettei häntä kohtaa mikään järjestetty tapaturma tai muutoin häntä syrjäytetä esimerkiksi passittamalla vankilaan kilpailijan liittolaisten toimesta.

Se, joka päätyy diktaattoriksi omin avuin, on taitava pelaaja. Sillä pelistä on kysymys. On osattava valita otolliset ajankohdat, keinot ja liittolaiset. On osattava valehdella, hämätä, pettää, lahjoa ja manipuloida. On esitettävä olevansa jotakin muuta kuin todella on. On omattava karismaa ja valtavasti kunnianhimoa, sillä kuka tahansa ei tuohon asemaan päädy.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä, mitä on olla diktaattori. Tietenkin tietämättä siitä yhtään mitään. Oletan vain. Oletan, että aluksi valta hurmaa. Miten hienoa on nähdä kansan osoittavan suosiotaan. Miten hienoa on saada itselleen valtaa ja rikkauksia, sillä niitähän jokainen diktaattori näkyy kahmivan. Muistanemme kaikki Romanian köyhän maan diktaattorin Chausheskun 1 100 huoneen palatsin, jonka tieltä raivattiin usea pienempi kortteli ja mm. kaksi kirkkoa. Muistanemme Filippiinien Imelda Marcosin 1 200 kenkäparin kokoelman. Diktaattoreilla on vain se ongelma, että mikään ei riitä. Vaikka voi saada kaiken maallisen, mitä haluaa ja enemmänkin, se ei tuo onnea. Onnea ei voi ottaa, sen voi vain saada pakottamatta. Samoin on kunnioituksen laita. Se pitää ansaita. Diktaattoria ei yleensä kunnioiteta kuin näennäisesti. Pelätään kyllä. Jonkinlaista nautintoa jokainen diktaattori varmasti tuntee vallastaan ja herättäessään niin paljon huomiota ja pelkoa. Lähellä olijat korostavat diktaattorin mahtavuutta, jotta itse säilyttäisivät asemansa. Diktaattorin mukana kun sortuvat monet muutkin.

En usko, että diktaattori on onnellinen. Vallanhimo sokaisee hänet. Hän joutuu pelkäämään henkiriepunsa ja perheensä puolesta. Henkivartijoita tarvitaan. Ja liittolaisia. Ja niistäkin joku voi olla luopio. Kokonaisen maan hallitseminen ei ole helppoa edes diktaattorille. Kansa on useimmiten tyytymätöntä. Saattaa näytellä kuuliaista ja ihailevaa, mutta salassa kytee katkeruus ja viha ainakin jonkin ajan kuluttua, kun diktaattori ei täytä häneen asetettuja odotuksia. Neuvottomuuttaan ei saa paljastaa kenellekään. Panssaroidussa autossa pitää liikkua ja muurien takana asua. Itse ja perhe on lopulta vankina itse luodussa ansassa. Voi kyllä saada nautintoja, joita suodaan vain harvoille. On ylellisiä lomia, upeita asuntoja ja autoja, pankkitilejä ulkomailla varmuuden vuoksi, kultaisia hanoja kylpyhuoneissa, palvelijoita niin, ettei tarvitse käsiään liata. Riittääkö se onnellisuuteen? Arvelen, että kaikkein tärkein kuitenkin puuttuu: aito ilo ja vapaus.

Pitääkö diktaattorin olla huolissaan lastensa tulevaisuudesta? Jos yhdestä tulee diktaattori, säilyvätkö muut hengissä tai mitä heistä tulee. Paras lähettää opiskelemaan ulkomaille ja korostaa heille, etteivät tavoittelisi esikoisen/valitun asemaa. Pitääkö ruoalla olla maistaja? Pitääkö pitää asetta tyynyn alla? Pelko ja huoli on jatkuvasti läsnä. Ja tietoisuus siitä, että diktatuurit yleensä ennen pitkää päättyvät huonosti diktaattorin kannalta. Romanian Chauscheskun ja vaimonsa teloitus näkyi suorana Suomenkin televisiossa joulupäivänä 1989. Kamalan ja nöyryyttävän lopun kokivat Saddam Hussein Irakissa ja Muammar Gaddafi Libyassa. Jossakin kohtaa suojaus pettää ja kansan tai lähimpien kärsivällisyys loppuu. Jotkut onnistuvat loikkaamaan ulkomaille, kuten Iranin shaahi ja nyt Syyrian Assad. Omaan maahansa vapaana jääminen syrjäyttämisen jälkeen ei tule onnistumaan, sillä pelätessään syrjäytymistä, he yleensä ovat alkaneet vähintään vangita vastustajiksi oletettuja. Näiden ja läheistensä sekä kansan kostoa on syytä pelätä.

Diktaattoreita on toki muuallakin kuin valtioiden johdossa. Työpaikoilla voi olla isompien tai pienempien yksiköiden johdossa tai muuten määräävissä asemissa henkilöitä, jotka käyttäytyvät itsevaltiaan tavoin. Kauan sitten eräällä työpaikallani oli henkilö, joka määräsi kahvituntiemme keskusteluaiheista. Hän ei ollut päällikköasemassa, mutta oli jotenkin onnistunut – ehkä terävän kielensä ansiosta – saavuttamaan tällaisen aseman. Lopulta kukkien hoito oli melkein ainoa sallittu keskustelunaihe. Kovin montaa keskustelijaa ei löytynyt. Ne olivat piinaavia tilaisuuksia. Jos jäi pois kahvitunnilta, sitäkin paheksuttiin.

Myös perheessä voi olla diktaattori. Ikävä kyllä. Aitoa rakkautta ei hänkään saavuta. Ehkä ei osaa sitä kaivatakaan. Sääli, jos niin on.

Diktaattoriksi pyrkiviä on ollut aina ja näyttää olevan tänä päivänäkin. Siinä asemassa määrää kokonaisen kansan tai pienemmän ryhmän ihmisten elämästä. Minulle riittää, kun määrään omastani.