Luin Tommi Kinnusen kirjan Neljäntienristeys. Siinä minut pysäytti erityisesti Lahjasta kertovan luvun alun sitaatti Lottasäännöistä vuodelta 1936.

Jumalan pelko olkoon elämäni suurin voima. Vaadin aina enimmän itseltäni.

Vastoinkäymisten kohdatessa muistan päämäärämme suuruutta. Alistun itsekuriin.

Edellisessä kirjoituksessani puhuttiin lotista valtakunnan tasolla. Tällä kertaa lähestyn asiaa yksilötasolla.

En ollut aiemmin lukenut Lottasääntöjä, joten tämä lause oli minulle uusi. Se avasi uuden näköalan sotaa edeltävän ajan naisten elämänfilosofiaan. Kaikki eivät toki olleet lottia, mutta minun äitini oli. Kotirintamalotta. Se tarkoitti paitsi maatilan töiden ja lastensa hoitamista parhaan kykynsä mukaan, myös kotirintaman naisten tehtäviä. Kudottiin sukkia, leivottiin leipiä, kerättiin varoja sotatarvikkeisiin, päivystettiin ilmavalvontatorneissa ja varmaan paljon muutakin, jota en vain tiedä.

Sodan aikana suuri osa kansasta turvautui Jumalaan. Isäni kertoi, että sodan alkaessa marssittaessa rintamalle, pidettiin lepotauko erään mäen rinteessä. Hän oli vetäytynyt sivummalle ja lausunut ääneen Jumalalle suunnilleen näin: ”Itse en pysty itseäni suojelemaan, suojele Sinä minua”. Hän sanoi, että tuon myötä hänestä katosi pelko. Hän tiesi olevansa Jumalan suojassa ja se mikä tapahtuisi, olisi tarkoitettu tapahtumaan. Isäni usko oli positiivista uskoa, luottamusta. Monen muun usko perustui pelkoon. Puhutaanhan edelleenkin jumalaapelkäävistä. Ja se on jonkun mielestä hyvä asia. Sodan aikana Jumalaan turvauduttiin, kun muuta turvaa ei rintamamiestemme lisäksi ollut. Toki Tuntemattoman sotilaan tekstissä on paljon enemmän sielunvihollista kuin Jumalaa apuun kutsuvia sanoja. Olemme erilaisia.

Äitini sisäisti kaikki nuo Lottasäännön sanat. Niin hyvin, että ne elivät hänessä lopun elämänsä ajan. Oli varmaan muutakin, mutta uskon, että juuri näillä sanoilla oli häneen valtava vaikutus. Ennen iloinen nuori nainen muuttui. Sukulaiseni sanonta hänestä ’oli ankara itselleen ja muille’ kuvastaa häntä sotien jälkeen. Jumalanpalvelukset kuunneltiin radiosta ja niiden aikana meikäläisenkin piti olla hiljaa. Luultavasti hän kuunteli jumalanpalvelukset elämänsä loppuun saakka. Hän lauloi mielellään virsiä eikä hänen uskostaan Jumalaan, taivaaseen ja helvettiin ollut epäilystä. Eikä itsekurista.

Vaatiminen itseltään ulottui myös perheeseen, sillä uskoi Lottasäännön pätevän myös seuraavien sukupolvien kohdalla. Myös minun, joka onnekseni synnyin vasta sotiemme jälkeen. Sisareni uskoi äitiä ja siis myös Lottasäännön elämänohjetta. Vähän lievempänä toki. Luulen, että sama henki jatkaa elämistään vielä seuraavissakin sukupolvissa. Ei yksin omassa suvussani. Minuun nuo sanat eivät yhtä hyvin tarttuneet. Vaikutusta oli kuitenkin.

Olisiko niin, että Lottasäännön omaksuneet äidit olisivat olleet lapsilleen ankarampia ja velvollisuudentuntoa korostavampia kuin ne, jotka eivät siitä tienneet tai siitä piitanneet. Velvollisuudesta tehty ei ole ilolla tehtyä, vaikka työstä sisänsä pitäisikin. Tunne siitä, että on pakko, kutistaa hyvän. Tulisiko kansassamme edelleen elävä tunnollisuus ja jonkinlainen ilottomuus osin tuosta pohjasta.

Tuntuu, että myös vanha sanonta ’kell´ onni on, se onnen kätkeköön’ on edelleen voimissaan. Olisiko se pohjana kansamme helmasynnille, kateudelle. Toiset uskaltavat vapaasti nauttia siitä mitä heillä on. Eivätkä pelkää osoittaa sitä. Toisten elämää myrkyttää jonkinasteinen kateus. Mitä muuta se vuosittainen verokalenterien tutkaileminen on kuin kateuden ruokkimista!