Miten monesti olenkaan ihaillen katsonut, kun joku toimii tavalla, joka näyttää ja tuntuu hyvältä. Aiemmin mietin itseäni toiseen vertaillen, että tuotakaan en osaa. En ainakaan yhtä hyvin. Moni muu on kertonut tunteneensa samoin. Ettei ole riittävä.

En osaa laittaa yhtä hyvää ruokaa kuin sisareni ja äitini osasivat. Näin on. Käsialani muistuttaa variksen lentoa enemmän kuin entisajan kaunokirjoitusta. Anteeksi varikset. En ole hyvä piirtäjä. Siivoamisen jälkeen voi löytyä pölyä sieltä, mikä on unohtunut. Luetteloa voisi jatkaa. Entä sitten?

Kesti vuosikymmeniä ymmärtää, että en voi olla parempi enkä edes yhtä hyvä kuin muut monen monessa asiassa. Voin olla ainoastaan oman elämäni paras. Kaikkine ”puutteineni”, kaikkine hyvine ominaisuuksineni. Sillä onhan niitäkin. Piti vain keksiä, miten olen niin hyvä, että kelpaan itselleni.

Riittämättömyyden tunne seurasi minua aivan turhan kauan. Lapsuudessa kuulin moitteita, kun toimin vastoin odotuksia. Kiitoksilla ajateltiin olevan kielteinen vaikutus. Aikuisuudessakin sain kuulla arvostelua. Oli henkilöitä, joiden mielestä minun olisi pitänyt olla erilainen kuin olin. Riitettävä enempään kuin kykenin tai halusin. Onneksi oli myös muunlaisia ihmisiä, jotka osasivat antaa palautetta rakentavasti ja kiittää silloin, kun siihen oli aihetta. Olen mestari huomaamaan. milloin kiitosta annetaan aiheettomasti.

Elämänkumppanini, johon tutustuin vasta myöhemmällä iällä, oli päinvastainen. Hyväksyi minut tällaisena kuin olen. Minä hänet. Löysin myös oman aidoimman itseni, kun ei tarvinnut miellyttää muita. Löysin ilon ja vapauden tunteen. Huomasin, että juuri vapaus oli minulle tärkeintä. Ja kun olin vapaa, olin vapaa toimimaan niin, että en vahingoittanut edes itseäni.

Aloitin jo ennen elämänkumppaniini tutustumasta itseni palkitsemisen sanomalla aamulla peilikuvalleni suunnilleen näin: ”Olen hyvä ja hyväksyttävä tällaisena. Kelpaan kyllä”. Suosittelen, sillä siitä se itseni hyväksyminen alkoi. Oman itseni näkemisestä sellaisena kuin todella olen. Ei enää toisten mielipiteiden muokkaamaa kuvaa. Ja kun olen aito, sen huomaavat muutkin. Siitä alkaa avoimuus. Miten helpottavaa onkaan elää ilman kulisseja, varjoja, salaisuuksia. Ihan vain omalla tavallani. Ja suoda se muillekin.

Tärkeänä pidän sitä, että voin katsoa omaa peilikuvaani silmiin ja sanoa, että tein parhaani, että tein omantuntoni mukaan. Sopusointu itseni ja ympäristöni kanssa on tärkeintä, sillä se tuo rauhan ja ilon.

Mutta miten monta vuosikymmentä tuohon tarvittiinkaan. Oman itseni löytäminen on ollut pitkä ja vaikeakin prosessi. Monen monta kertaa olen sortunut siihen, että toimin niin kuin oletan muiden haluavan. Olin kerran menossa ostamaan itselleni puseroa. Esillä oli kaksi mahdollista. Olin päätymässä siihen halvempaan, kun aina oli pitänyt tinkiä omastaan. Sitten tajusin asian. Olen taas tekemässä mieliksi muille, vaikka nyt ei ole ketään muuta ohjeistamassa minua. Se toinen pusero oli mieleisempi, vaikka kalliimpi. Sen ostin. Nykyisin ajattelen ostavani ruusuja elämäni naiselle eli itselleni. Hänelle haluan vain hyvää ja kaunista. Rahapussini puitteissa kuitenkin. Metsäretki on hyvää ja kaunista – ja maksutonta.

Nykyisin ihailen edelleen niitä, jotka osaavat jotakin hyvin. Oli se sitten mitä vain. Ruoan laittoa, siivoamista, laulamista, esiintymistä, pukeutumista, sisustamista. Mitä vain. Ihanaa, kun joku osaa. Toivottavasti myös on iloinen osaamisestaan. En vertaile itseäni enää muihin. Olen maailman paras oman elämäni eläjä. Kukaan muu ei osaa sitä paremmin kuin minä. Se riittää minulle. Toivon, että jokainen muukin löytää saman omassa elämässään. Mestaruuden ilman kilpailua.