Lauantaina oli sisareni siunaus- ja muistotilaisuus. Minä olen seuraavana vuorossa. Toivottavasti juuri minä, ei kukaan muu perheestäni. Tuon asian äärellä herää monenlaisia ajatuksia.

Meistä sisaruksista vain minä, serkkusarjani nuorin, enää olen elossa. Äitini suvun serkut ovat jo kaikki kuolleet. Isäni suvusta on jäljellä yksi serkku, jonka lauantaina pitkästä aikaa tapasin. Tuntui hyvältä nähdä tauon jälkeen. Lupasimme tavata pian uudelleen. Koska olemme ainoat elossa, ja niin kauan, kun vielä on aikaa.

Kuolema on tullut tutuksi jo monen läheisen ihmisen kohdalla. En pelkää sitä. Tiedän sen tulevan sitten, kun sen aika on. Juuri oikeana hetkenä. Mieleni voisi olla toista mieltä, mutta loppujen lopuksi kaikki asiat elämässäni ovat tapahtuneet juuri oikealla hetkellä. Miksi ei siis tämäkin.

Jo kymmenen vuotta sitten, kun lähdimme Espanjaan talvehtimaan, tein hoitotahdon, joka on talletettu omakantaan. Seuraavaksi tein edunvalvontavaltuutuksen. Vesivahinkoa seuranneen remontin jälkeen aloitin ns. kuolinsiivouksen eli heitin pois tai laitoin kierrätykseen tavaroita, joita en tarvitse. Voi, niitä on vielä jäljellä, mutta sellaisia, joihin liittyy muistoja, en raaski heittää.

Viimeisimpänä olen kirjoittanut vapaamuotoisen kirjoitelman nimeltä: Kun olen kuollut. Siinä kerron niistä asioista, jotka jälkikasvuni on hyvä tietää silloin, kun on tullut heidän aikansa huolehtia asioistani, enkä ole itse vastaamassa kysymyksiin. Kerron siinä käytännön asioistani, kuten pankkitilistä, vakuutuksista ja muusta sellaisesta, jonka joutuisivat muutoin itse jostakin selvittämään.

Muistotilaisuuden läheiseni saavat järjestää niin, että heistä se on mukava hyvästijättö ja yhteisyyden kokemus. Elämänkumppanini ja sisareni muistotilaisuudet ovat molemmat sitä olleet. Ehkä jotakin samantapaista. Ystäväni Ann on jo lupautunut siunaamaan minut matkalleni. Toivottavasti lähdemme sitäkin ajatellen oikeassa järjestyksessä. Sitten joskus.

Minut tuhkataan ja maatuva uurna sijoitetaan isäni suvun hautaan. Siitä sovin nyt sisareni muistotilaisuudessa hautaa hallinnoivien kanssa. Eli kaikki on siltä osin valmista. Jäljellä on enää loppuelämäni eläminen. Enkä toivo sen olevan kovin lyhyt. Nautin elämästäni. Minulla on vielä tehtävää ja koettavaa. Ainakin omasta mielestäni.

Miltä tämä kaikki sitten tuntuu? Sillä tuntuuhan se. Aluksi se tuntui oudolta. Ei oman kuolemansa ajatteleminen tietenkään ihan helppoa ole. Eikä siitä puhuminen lähimpiensä kanssa. Kuitenkin, kun olen nähnyt muutamia, jotka kipuilevat kaikkien niiden ongelmien kanssa, joita läheisen poismenoon liittyy, tuntuu hyvältä tehdä se, minkä voin, jotta minun läheiseni voisivat keskittyä omaan suruunsa asioiden etsimisen sijaan. Käytännön asioita riittää silti yllättävän paljon.

Kun sain kirjoitettua Kun olen kuollut -paperin, tuntui hyvältä, ihan helpottavalta. Siinä tuli tavallaan käytyä läpi oma kuolemani ja tuli hyvinkin konkreettisesti ymmärrettyä se, että lähdön aika on myös minulla jonakin päivänä. En suhtaudu pelolla kuolemaan. Kunnioituksella kyllä. Olen nähnyt mitä tapahtuu kuollessa, joskin jokainen kuolema on erilainen. Tiedän, että kipuja voidaan melkein kaikissa tapauksissa lievittää. Sitä varsinkaan en pelkää, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Uskon tuonpuoleiseen. Siitä ehkä joskus tuonnempana enemmän.

Mutta nyt elän. Onnellisena siitä, että minulla on tämä elämä, ovat läheiseni, ovat ystäväni. Kaikki on hyvin.