Niitä oli muitakin. jotka vanhalle kansalle olivat todellisia. Nykyihimiselle ei niinkään, vaikka toki luonnonhenkiin monet uskovat.

Oletan, että äitini tarinat ulkona pimeällä vaanivista peikoista ja ties mistä olioista, olivat peräisin häntä edeltävän ja heitä edeltävän jne. sukupolven tarinoista. Ei ollut televisioita ja radiokin alkoi yleistyä vasta 1930-luvulla ainakin meilläpäin. Siihen saakka viihdykkeenä olivat tarinat, joita iltapuhteella päreen valossa kerrottiin ja joita pikkukorvat kuuntelivat innokkaina ja uskoivat kaiken kuulemansa.

Joka tapauksessa oli pelottavaa mennä iltapimeällä ulkohuussiin. Saattoihan mäellä katajapensaitten välissä vaania ties mikä hirvitys, joka voi viedä mennessään. Pelko sai juoksemaan niin kovaa kuin pääsi. Sydän pamppaillen vedin oven kiinni perässäni ja laitoin hakaan. Kun asia oli toimitettu, kuuntelin, kuuluuko ulkoa rapinaa tai muuta liikettä. Jos oli rauhallista, juoksin täyttä vauhtia takaisin sisään. Voi sentään, jos tuulessa puiden oksat raapivat seiniä.

Vuosien varrella pelot vähenivät tiedon lisääntyessä. Silti pimeällä en mielelläni liikkunut ulkosalla myöhemminkään. Nyt en etenkään, kun on toisenlaiset huolet. Vähintään on kolo asfaltissa, johon pimeässä voi kompastua.

Sisareltani joskus kysyin, uskoiko meidän äitimme noihin tarinoihin, joita kertoi. Niin tosissaan vaikutti olevan. Sisarenikin mielestä hän kyllä uskoi, ainakin suurimpaan osaan. Mikä määrä aiheetonta pelkoa! Se meidän pihapiiri oli niitä maailman turvallisimpia paikkoja niihin aikoihin. Lienee vieläkin.

Olen joskus miettinyt, onko osa noista tarinoista sepitetty siksi, että saadaan lapset pysymään kiltisti sisällä pimeän tultua, vai liekö ollut muita syitä.

Hautausmaat olivat tietysti siihen aikaan muka täynnä öisin liiteleviä aaveita ja kotikirkkoon liittyy parikin legendaa, joista varsinkin toinen on aika hyytävä.

Tarinankertojat olivat suosittuja ja tarinoita riitti. Mielestäni tosielämä on monesti paljon monipuolisempaa ja jännittävämpää kuin keksityt tarinat. Minun elämäni ei kaipaa mitään ylimääräisiä höysteitä. Tapahtumia ja käänteitä on näinkin ihan riittämiin. Ja se on hyvä se.