Jokaisella elävällä olennolla tuo päivä on joskus edessä. Joillakin ihmisillä aikaisin, joillakin myöhemmin. Sisareni kohtasi tuon päivän nimipäivänsä aattona. Hän sai elää ihmiseksi varsin pitkän elämän.

Olimme tienneet jo kauan tuon päivän lähestyvän. Hän oli hoivakodissa ja enenevästi pysyi omassa vuoteessaan. Ankarat kivut liikkuessa estivät sieltä nousemisen. Aiemmin olimme houkutelleet häntä käymään päiväsalissa syömässä ja kahviaikaan, jotta näkee muita asukkaita ja saa vähän vaihtelua. Vähitellen voimat hiipuivat ja television katselu omasta vuoteesta oli mieluisampaa. Pyörätuoli sai jäädä käyttämättä.

Hänellä on kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Pitkään hän sai odottaa heidän syntymistään, mutta sitten kolmen vuoden aikana heitä syntyi neljä. Äärettömän rakkaita olivat kaikki. Onneksi he asuvat kohtuullisen lähellä, niin pääsivät häntä tapaamaan usein. Joka kerta hän ilahtui käynnistä valtavasti. Häntä kävi katsomassa mielellään jokainen.

Olin sopinut käyväni häntä katsomassa lauantaina 14.9., jolloin ei ollut tiedossa muita menijöitä. Yksi lapsenlapsista oli poikennut puolisoineen aamulla. Hain sisareni miehen kotoaan mukaani ja menimme yhdessä sisareni huoneeseen. Hän nukkui, kuten yleensä viime aikoina. Kosketin hänen kättään ja kerroin meidän olevan läsnä.

Hän avasi silmänsä ja hetken ajan katsoimme toisiamme silmiin. Pyysin häntä puristamaan kättäni, jos on tietoinen meistä. Tunsin kaksi heikkoa puristusta. Tiedän, että vaikka kommunikointi muutoin ei enää onnistu, puhe ja kosketus voivat mennä perille. Istuimme hänen miehensä kanssa vuoteen molemmin puolin ja pidimme kumpikin häntä kädestä ehkä puoli tuntia. Sitten oli pakko oikaista selkää. Silittelin vielä hänen käsi- ja olkavarttaan sen jälkeenkin. Uutta katsekontaktia ei enää saanut. Puhuminen oli ollut vähäistä jo pitemmän aikaa. Nyt kipupumppu syötti niin vahvoja lääkkeitä, että nekin estivät kommunikointia.

Vein hänen miehensä kotiin. Juttelimme jonkin aikaa ja katselimme valokuvia. Sen jälkeen kävin vielä katsomassa uudelleen sisartani. Hän nukkui eikä häneen enää saanut yhteyttä. Puhuin vähän ja silitin hänen kättään. Sitten lähdin 200 kilometrin paluumatkalleni niin, että ehdin kotiin ennen kuin pimeys laskeutui. Seuraavana aamuna sain puhelinsoiton hänen pojaltaan. Ei tarvinnut arvailla, mitä asia koski.

Sisareni oli minulle valtavan tärkeä. Meillä oli lähes 15 vuoden ikäero ja hän oli minulle enemmän kuin sisar. Olen onnellinen, että sain vielä nähdä hänet hänen viimeisenä päivänään.

Hänen miehensä sanoi lähtiessämme vaimolleen: ”Hyvää matkaa”. Sitä samaa toivotan minäkin. Hyvää matkaa sisareni ja kiitos yhteisestä matkasta.