Elämänkumppanini Herra K oli halunnut muistotilaisuutensa – läksiäiset, kuten hän sanoi – vain lähimpien kesken vietettäviksi. Paikalle kutsuttiin meidän kummankin jälkikasvu ja hänen veljensä puolisoineen. Hän ei kuulunut kirkkoon, joten pappia ei ollut paikalla. Muutoinkin juhlasta tuli hänen näköisensä.
Kävin noutamassa hänet Jorvin sairaalan kappelista poikani kanssa. Sain hyvästellä hänet rauhassa. Hän lepäsi arkussa ja silitin hänen poskeaan. Laitoin hänen rinnalleen samanlaisen ruusun, joka oli tuotu hänelle heti kuoleman tapahduttua. Siitä olen kertonut aiemmin. Sitten arkku suljettiin ja matkasin hautaustoimiston autossa kotiin hänen kanssaan.
Oli syyskuun puoliväli, ilma oli jo viilentynyt vähän, mutta hyvin tarkenimme ulkona. Olin kertonut naapureille mitä tulee tapahtumaan, joten ihmettelijöitä ei kertynyt ympärillemme. Auto peruutettiin autokatoksen eteen ja arkku vedettiin osin esiin.
Meidän molempien lapsenlapset esittivät musiikkia, sähköpiano oli tuotu katokseen ja musisoijia oli neljä. Hänen pojanpoikansa toimi valokuvaajana ja ikuisti tapahtuman. Olimme yhdessä valinneet musiikin. Itsestään selvää oli, että yksi hänen pojantytärtensä pianolla soittamista kappaleista oli Lumiukko (Walking in the air), hänen lempikappaleensa. Hänen poikansa oli tuonut paikalle kauniita valkoisia ja punaisia ruusuja. Jokainen vuorollaan kävi laskemassa ruusun hänen arkkunsa viereen. Lausuen samalla halutessaan muutaman sanan lähtijälle. Arkun ympärille tuli kaunis vuoroin valkoisten ja punaisten ruusujen kehys. Kun olimme valmiita lähettämään hänet matkaan, arkku siirrettiin takaisin autoon ja se lähti hiljaa pihasta tielle. Vilkutimme hänelle hyvästiksi aivan kuten vilkutin hänelle aina hänen lähtiessään kotoa.
Pihan alaosaan olimme hankkineet ison valkoisen teltan, lämmityslaitteen ja pöytiä ja tuoleja niin, että mahduimme siellä pitämään läksiäisten loppuosan. Muistelimme häntä ja kerroimme toisillemme muistojamme, pääosin ne olivat iloisia. Ruokailimme ja joimme kakkukahvit. Olin koonnut hänen poikansa vanhemman tyttären kanssa valokuvakansion teksteineen hänen elämästään. Se kiersi paikallaolijoiden keskuudessa. Viivyimme yhdessä monta tuntia. Sää oli, kuten hänen elämänsäkin, hyvin vaihteleva. Välillä paistoi aurinko, välillä tuli reipas sadekuuro ja kerran niin kova tuulenpuuska, että miehet kiirehtivät ottamaan kiinni teltan kannattimista, ettei se lähtisi lentoon. Lopuksi sää tyyntyi, kuten hänen elämänsäkin.
Poikani nuorempi tytär halusi jäädä kanssani yöksi, mikä oli todella kauniisti ajateltu ja tarpeellinen teko. Herra K:n veli jäi vielä läksiäisten jälkeen juttelemaan kanssamme, mikä sekin helpotti niin, että tilaisuus tavallaan loppui vähitellen eikä äkillisesti. Hän sai toivomansa kaltaiset läksiäiset, joista jäi meille kaikille kaunis muisto. Kuten hänestäkin.
