Kysyin kumppaniltani herra K:lta yhtenä aamuna tiesikö hän, kuka on Emma Ruud. Ei tiennyt. Nimi vaikutti norjalaiselta. Istuimme aamiaispöydässä ja pakko oli kysyä, sen verran erikoisesta asiasta oli kysymys.

Siinä istuessani jouduin koettamaan niskaani, ovatko hiukseni kuivat. Tunne oli epätodellinen, sillä minusta tuntui, että minun hiukseni ovat kosteat suihkun jäljiltä, ne ovat punertavat ja loivan kiharat ja ylläni on valkoinen aamutakki. No mikään niistä ei ollut totta, sen tiesin, mutta tunne oli olemassa. Mieleeni nousi myös nimi Emma Ruud.

Meni muutama tunti ja minun oli istuttava läppärini ääreen ja alettava kirjoittaa. Tekstiä tuli vielä seuraavanakin päivänä ja lopulta sitä oli noin 19 sivua. Emma Ruudin elämän alkuosan tarina syntyi siinä ”yhdeltä istumalta”. Herra K ei hermostunut. Hän oli tottunut siihen, että saatan innostua jostakin asiasta ja keskittyä siihen hyvin intensiivisesti jonkin aikaa. Kun asia on tullut valmiiksi, palaan taas normaaliin päiväjärjestykseen. Hän huolehti ravinnostamme ja kutsui minut aika ajoin 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun Norjasta 2000-luvun espoolaiseen ruokapöytään.

Tuntui kuin Emma itse olisi ollut kertomassa elämäntarinaansa. Yhdessä vaiheessa tarinan edetessä ajattelin, että tuon tapahtuman jälkeen hänen isästään varmaan tulee alkoholisti. Ei tullut, en voinut kirjoittaa niin, sillä vahva tunne ohjasi kirjoitustani ja isästä tuli uskovainen ja ahkera kirkossakävijä.

Emman itsensä elämä sai äkillisen käänteen ja seurasi lyhyt erittäin hankala ajanjakso. Hän oli kuitenkin tarmokas, neuvokas ja myös onnekas ja niin hänen elämänsä kääntyi uudelleen, tällä kertaa hyvään suuntaan. Hän oli syntynyt Bergenissä, mutta päätynyt Stavangeriin.  Hänen tukenaan oli ystävä, jonka kanssa hän perusti pikkuruisen ompelimon ja sen yläkerran huoneessa hänet ilmeisesti tapasin vähän yli parikymppisenä, ensimmäisenä aamunaan uudessa kodissaan, pestyään punertavat, loivasti kiharat hiuksensa ja istuessaan valkoisessa aamutakissaan tuntien syvää tyytyväisyyttä tähän elämänsä uuteen alkuun. Paljon myöhemmin sain vaikutelman hänen elämänsä eräästä myöhemmästä vaiheesta, mutta en tuntenut tarvetta kirjoittaa sitä muistiin. Emma ei ehkä halunnut, vaikka se olikin rauhallinen ja tyyni vaihe, tosin vähän haikea.

Sain myös mielikuvan rakennuksesta, johon tytöt perustivat pikkuruisen ompelimonsa. Siinä oli ompelimohuone alakerrassa ja tyttöjen yhdistetty keittiö, olohuone ja makuuhuone yläkerrassa. Myöhemmin selatessani Stavangerin kaupungin nettisivuja, näin juuri samanlaisen talon kuvan. Ehkä on ollut olemassa Emma Ruud, joka on todellakin elänyt elämänsä alun niin dramaattisesti kuin tarinassa kerrotaan.